Italia 2008
298 sivua
LYHYESTI: Kahden nuoren tarina aikuisuuteen. Molemmilla salaisuus (ja diagnoosi). Alkulukukaksoset, jotka eivät koskaan pääse toistensa lähelle.
FIILIS: Luin tämän melkeinpä kerralla. Viime viikolla työt ja perhe on kyllä pahasti taas häirinneet lukemista ja muutakin harrastamista (puolimaraton kesäkuussa alkaa olla vähän liian lähellä tällä harjoittelulla...)
No siis kirjaan. Tarina vetää hienosti. Se on synkkähkö ja raskas, mutta teksti hengittää. Lukijalle jää aikamoinen kauhistus ja ärtymys monessa kohtaa. Paljon jätetään kertomatta, vielä enemmän jää sanomatta kirjan hahmoilta toisilleen.
Alkuasetelmassa kerrotaan molempien nuorien salaisuus, lähtökohta joka muokkaa kaikkea tulevaa heidän elämässään. Kirjan miespäähenkilöllä Mattialla täytyy olla jonkun sortin asperger/autisimidiagnoosi - hän onkin kirjan matikkanero; syrjäänvetäytyvä, vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa, aistii maailman eri tavoin kuin toiset. Naispääosa Alicella taas on ainakin syömishäiriö. Tämä ei ole kasvukertomus ja joissain arvioissa onkin kysytty miksi kirjoittaa kirja, joka ei johda mihinkään? Minusta tämä tarina näyttää sen, miten asiat monesti oikeasti menevät: mikään ei ratkea, asioita ei saada puhuttua, ihmiset jäävät vieraiksi toisilleen. (En toki haluaisi, että näin on. Se on raivostuttavaa.)
Teemoja ovat yksinäisyys, toiseus, ystävyys, rakkaus, syyllisyys, riippuvuus jne. Giordano kirjoittaa arkisesti koulukiusaajan julmuuksista tai siitä kun kakka tulee housuun. Tämänkään kirjan hahmoista en erityisesti pitänyt, vaikka pidin kirjasta (sanoin samaa postatessani Tylerista).
TEKSTINÄYTE: s.177: "Alice avasi oven ja Mattia nousi seisomaan. He kävelivät eteiseen parin askeleen päässä toisistaan. Ovella Alice vilkaisi hajamielisesti, että laukussa oli kaikki, voittaakseen vielä vähän aikaa. Sitten hän mutisi okei ja lähti. Ennen hissin ovien sulkeutumista Alice ja Mattia sanoivat toisilleen hei, joka ei merkinnyt mitään."
MUUTA: Kansi on ihan yök! Ajattelin, että se voisi selittyä kirjan lukemisella, mutta ei. Tekstin erityinen tekniikka on se, että kertoja muuttuu usein muutamien lauseiden tai kappaleiden välein. Aluksi tämä häiritsi, mutta koska se oli hyvin tehty kirja sai lisäulottuvuuttua tällä tavalla. Kirja kuuluu uuteen "aikamme kertojia" -sarjaan. Kirjailija on alle 30-kymppinen fyysikko ja tämä on hänen esikoisteoksensa, jota on käännetty yli 20 kielelle.
TÄHDET:
+ + + + (+)
Tämähän vaikuttaa kiinnostavalta. Nautin lukea ihmisistä, jotka käyvät täydestä, mutta kulkevat syystä tai toisesta, jossain tervejärkisyyden (mitä se sitten onkaan!) ja hulluuden hiekkaan piirretyn viivan häälyvällä rajalla.
VastaaPoistahauska tuo sinun kuvauksesi =D suosittelen kirjaa ehdottomasti. nuo diagnoosit tein tosin ihan itse ilman sen kummempia valtuutuksia siihen. ehkä tämä kirja voisi joiltain osin osua tuohon sinun kategoriaan.Ja joskus tuntuu että kaikki kirjallisuus kertoo mainitsemistasi ihmisitä...
VastaaPoistaMinua kirjassa ärsytti päähenkilöiden toivoton saamattomuus. Jotenkin se alkulukujen kosminen yksinäisyys jäi hyvin etäiseksi. Miksi ei voisi vähän yrittää? Voisiko sen ei-alkuluvunkin kanssa olla kaveri? Onko se nyt niin vaikeaa? (Ehkä joku ujompi ja pidättäytyvämpi lukija osaisi samaistua päähenkilöihin paremmin kuin minä...)
VastaaPoistaOnna - luulen tietäväni mistä puhut, mä olin ihan raivoissani hetkittäin. ja kuten sanoin niin en tykännyt hahmoista enkä myöskään samaistunut. puhekuplani olisi monessa kohtaa kirjaa ollut että "AAAARGH, että ettekö nyt vaan voisi puhua toisillenne".
VastaaPoistaJa kun tarkemmin ajattelee, niin jos alkuluvulla tarkoitetaan jotain harvinaista lukua joka tulee vastaan vasta jossain tosi pitkän ajan kuluttua niin ei noi henkilöt nyt NIIN ihmeellisä olleet. Se Alice oli varsin itsesäälinen ajelehtia ja Mattia taas vaan jotenkin omassa maailmassaan. Mutta minusta tarina oli silti hieno ja ärtymys tällä kertaa kestettävää. Ehkä just se tavoittamattomuus oli minulle puhuttelevin juttu. Rakastan onnellisia loppuja, mutta tästä olin oikeastaan iloinen, että se loppui niin kuin loppui.
Se jäi sanomatta, että jotenkin ne päähenkilöiden kokemukset lapsuudesta eivät mielestäni selittäneet tarpeeksi heidän myöhempiä kehitysvaiheitaan. Onko hiihto-onnettomuus oikeasti NIIN iso juttu? Mattian tarina oli traagisempi, mutta voiko ihminen muuttua niin täydellisesti? Ja olen samaa mieltä, etteivät he niin kovin kummallisia olleet. Äh, tästä kirjasta jäi sellainen fiilis, että ei nyt ihan osunut maaliin.
VastaaPoistaMä mietin ihan samaa - toisaalta joskus ihminen antaa itse jonkun tietyn tapahtuman määrittää itseään, vaikkei se muista tuntuisi niin ihmeelliseltä. Ja Alicella jäi jotenkin se suhde ruumiiseensa vaivaamaan koko elämäksi. Minua häiritsi kun sitäkään ei voitu selittää auki, että mitä sen onnettomuuden jälkeen sitten oikein tapahtui. Mutta mä kuitenkin tykkäsin kirjasta, vaikka olen kanssasi täysin samaa mieltä =D
VastaaPoistaMinusta oli hyvä, ettei sitä onnettomuutta selitetty auki, vaan se tietty epätoivo ja mahdottomuus tottua omaan ruumiiseen kantoi läpi kirjan. Isän maidon pakkojuotto aamuisin liittyi myöhemmin myös Alician syömishäiriöön.
PoistaEihän se hiihto-onnettomuus itsessään ollut traaginen, vaan se, että hän makasi siellä luullen että kuolee. Häpeissään siitä sotkusta, joka erotti hänet muusta ryhmästä. Isän ylivalta, joka johti onnettomuuteen. Kaikki se väkinäisyys, yritys muokkautua erilaiseksi ihmiseksi. Se kulki Alician mukana läpi elämän. Nämä lähinnä jatkoa tuolle teidän keskustelullenne, johon tulen puolitoista vuotta myöhässä mukaan. :)