Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Pakistan/Englanti 2002 (suom.2011)
391 sivua, Gummerus

MIKSI?: Pidin todella paljon Poltetut varjot - romaanista, joka ei mielestäni saanut riittävästi ansaitsemaansa huomiota.  Tämän sain lahjaksi uunituoreeltaan painosta ja hotkaisin heti.

LYHYESTI: Kaikki lyhennelmät kuulostavat liian lattealta. (Tiedättehän: ystävyyttä, rakkautta, salaisuuksia.)

FIILIS: Tähän kirjaan on pakkautunut kaikki se, mitä kirjoissa rakastan:

1) Kirja kertoo aikakaudesta ja maasta, josta en oikeastaan tiedä mitään. Sydänystävät Karim ja Raheen kasvavat Pakistanissa, jonka lähihistoriasta ja -tulevaisuudesta löytyy sotaa ja levottomuuksia.  Nämä kaikki jättävät heihin jälkensä. Kirjailija onnistuu tuomaan lukijan vieraan maan kauneuden ja ristiriitojen keskelle niin, että hän tuntee olevansa kotonaan.

2) Kirja on vahva kasvutarina, joka ei päästä lukijaa aivan helpolla. Jo vauvoina Karim ja Raheen vaikuttavat ymmärtävänsä toisiaan. Kasvaessa mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Vanhemmat eivät ole täydellisiä ja vielä vähemmän täydellisiä ovat he itse. Shamsie kirjoittaa kauniisti ja suoraan sanoittaen monia ajatuksia, jotka tunnistan. Lukijalle lahjoitetaan oivalluksen hetkiä ja tulin myös lohdutetuksi. Henkilöiden aitous ja moniulotteisuus tekevät tarinasta vangitsevan.

3) Kirjan kieli on poikkeuksellisen kaunista. Tässä teoksessa bonuksena on henkilöhahmojen rakkaus kieleen ja monet kielileikit. Suomentajalle erityiskehut!

Pidin tästä enemmän kuin Polteuista varjoista. Tarina oli intensiivisempi, keskittyneempi ja kauniimpi. Lähihistoria vie vahvasti tarinaa, mutta henkilöt ovat onnistuneesti keskeisempiä. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta se ei haitannut. Oli mukavaa jäädä pohtimaan, miksi jokin asia meni eri tavalla kuin olisin kuvitellut. Henkilöhahmoissa menin helposti sekasin, mikä oli kirjan häiritsevin piirre.

MUUTA: Kansi on todella kaunis!

TÄHDET:
+ + + + + 

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Kamila Shamsie: Poltetut varjot
Englanti/Pakistan 2009
461 sivua

MIKSI: Oletusarvollisesti pidän tälläisista kirjoista kaikkein eniten; sukutarina, johon liittyy historiaa, suuria tunteita ja tällä kertaa myös yhteiskunnallinen sanoma. Kirjaan tartuin muka sattumalta, mutta jälkeenpäin huomasin lukeneeni useampia suosituksia.

LYHYESTI: Kaksi perhettä, jonka jäsenet ovat maailmankansalaisia, etsivät kotia ja toisiaan. Heidän kanssaan matkataan Nagasakin pommista savuavien WTCn tornien raunioille ja ihmetellään maailman menoa.

FIILIS: Tämä on suuri kirja. Pelkäsin, että suuren määrän historiaa sijoittaminen yksiin kansiin ja perheeseen vaikuttaisi vähintäänkin teennäiseltä, mutta niin ei tapahdu. Kirja herättää myös paljon ajatuksia maailman poliittisesta ja uskonnollisesta tilasta. Amerikkalaisten pudottama atomipommi, Pakistanin itsenäistyminen, Intian ja Paikstanin ydinvarustelu, Afganistanin loppumattomat sodat, Yhdysvaltojen osuus näissä kaikissa, sota terroristeja vastaan... ja tämän kaiken keskellä kahden perheen tarinat sekoittuvat toisiinsa, eletään arkea, rakastutaan kiihkeästi, erotaan ja kuollaan.

Tämä kirja on ensimmäinen laatuaan, joka taidokkaasti uskaltautuu käsittelemään lähihistoriaa ja näyttämään sitä monesta eri näkökulmasta. Kirjan ihmiset syntyvät, kasvavat, vanhenevat ja muodostavat perheitä monessa eri maassa ja eri kultuurien vaikutuspiirissä. He tekevät sen ennakkoluulottomasti, niin kuin ei ole ollut tapana edeltävinä vuosikymmeninä. Tämä kodittomuus antaa myös uudenlaisen perspektiivin sotiin rajoista ja vapaudesta.

Luin kirjan nopeasti. Tapahtumat eivät vyöry, vaikkakin yllätävät. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta toisaalta heihin ei silti tutustu kovinkaan hyvin. He ovat ristiriitaisia tavalla, jolla ihmiset usein ovat. Kaikkia haluaa ymmärtää ja sitten taas toisaalta huomaa menevänsä jonkun puolelle.

Miinus kirjalle tulee sen lopusta. Odotin jotain muuta. En pidä keskeneräisyydestä tällä tavoin ja onhan se myös myönnettävä: haluaisin ratkaisuja, haluan maailman joka on hyvä ja valmis. Ja haluan kirjailijan, joka antaisi sen minulle. Mutta kun sellaista ei ole kaupan niin ei sitä rehellisyyden nimissä voi myöskään kirjoittaa. Mutta silti.

TEKSTINÄYTE: s.105 (Tämä oli ihana!)

"Olen kuullut, että englantilaiset sanovat: ihmisen pitää antaa olla surunsa kanssa yksin. Mutta urdun kielessä ei sellaista sanontaa  ole. Urdun puhujat ymmärtävät vain ajatuksen, että keräännytään yhteen, ja kaikista tulee 'ghum-khaur'  - surunsyöjiä - jotka syövät kukin osansa ihmistä kohdanneesta surusta. Kumpaa sinä nyt haluat: puhunko minä englantia vai urdua?"

 TÄHDET:
+ + + + (+)