Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol  Oates: Sisareni, rakkaani
Yhdysvallat 2008 (suom.2012)
730s. Otava

MIKSI?: Luin muutaman rivin, jotka vakuuttivat, että tämä tiiliskivi kannattaa ehdottomasti lukea. Aiemmin Oatesilta luettuna on itselläni vain Kosto: Rakkaustarina.

LYHYESTI: Isoveljen kertomus perheestään ja pikkusiskonsa murhasta.

Skyler          minulla on välillä niin paha olo
Kukaan ei rakasta minua Skyler     rakastatko sinä minua  Skyler?

FIILIS: Tämä on erikoinen kirja. Se kertoo keksityn tarinan oikeasta ja kamalasta pikkutytön murhasta. Kaikki kerrotaan 19-vuotiaan Skyler -isoveljen kautta, jonka elämä on mennyt alamäkeä. Hän muistelee lapsuuttaan, vanhempiaan, siskoaan ja kaikkea sitä mitä tapahtui. Tämä on tutkielma katastrofaalisesta vanhemmuudesta ja psykopatiasta.

Bliss on pikkusisko, josta tulee kuuluisa luistelijatähti ennen kuin hän täyttää 7-vuotta. Perheen dynamiikka muuttuu entisestään: isä on entistäkin harvemmin kotona(Moskovassa, Kalkutassa, ehkä Singaporessa?) nopeasti vaihtuvat "Mariat" hoitavat Skyleria, Jeesusta rukoillaan ettei Bliss kaadu (tämä on kohtalomme!), seurapiireihin alkaa sadella kutsuja (vihdoin!), mamin ja Blissin kauneushoidot vievät paljon aikaa ja rahaa, Skylerin pitäisi yrittää näytää normaalilta kuvissa (älä tuota pettymystä mamille!).

Olisin voinut inhota kirjaa, sillä kestän huonosti ahdistavaa psykologista jännitystä. Oates on niin monella tapaa taitava: hän kirjoittaa ensin viattoman lapsen näkökulmasta, rakentaa tapahtumia ironisen hauskasti(!) ja jännite henkilöiden ja lukijan välillä on kuin taikuutta. Tarpeen vaatiessa kirjailija etäännyttää ja alkaa itsekin tarkastella tekstiään ulkopuolisena. Ihmeellisintä on ehkä se, että kirja on täysin epäuskottava 19-vuotiaan narkkarin kirjoittamaksi, mutta silti sen lukee silmää räpäyttämättä totena. Teksti on niin aitoa ja "helppoa", ettei lukija voi kuin hämmästellä.

Ehkä ahdistavuudesta ja raskaudesta vie pois myös se, etteivät todelliset tapahtumat tule yllätyksenä. Tällöinhän lukija pääsee tarkkailemaan tekstiä vähän eri näkökulmasta. Jännite pysyy silti - oikeastaan vasta jossakin sivun 600 jälkeen herpaannuin hetkeksi. Olin lukevani tekstistä myös monia teräviä (ja oikeutettuja) piikkejä, joita heitetään mm. amerikkalaista oikeusjärjestelmää, julkisuushakuisuutta ja lasten lääkitsemistä kohti.

Kirja on myös visuaalisesti erityinen. Siinä on paljon alaviitteitä ja muutakin poikkeavaa. En tiedä tuovatko ne lisää lukukokemukseen, mutta arvostan yritystä rikkoa perinteisiä sivurakenteita.

TOISAALLA: Leena Lumen hengästyttävä arvio
Norkku luki englanniksi
Unni kirjoittaa perusteellisesti kirjasta

TÄHDET:
+  + +  +

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina
Yhdysvallat 2003 (suom.2010)
157 sivua, Otava

MIKSI?: En ole saanut Haudankaivajan tytärtä luettua, ainakaan vielä. Tämä on paljon pienempi ja blogeissa kovin kehuttu, niin aloitin tästä.

LYHYESTI: Joukkoraiskaus ja sen seuraukset.

FIILIS: Aihe oli kovin ahdistava. Raiskauksella ei sinällään mässäillä, mutta teon kauheus saadaan lukijan mieleen monin eri keinoin. 12-vuotiaan tytön läsnäolo tekee tapahtuneesta sietämätöntä. Ja sitten vielä yhteisö kääntyy äitiä ja tytärtä vastaan. Tai ainakin monet. Miten voisi selvitä tällaisesta kokemuksesta? Ruumis ja mieli kärsivät korjaamatonta vahinkoa, mitä ei pääse mitenkään pakoon. Kun tytär kokee jotain, jolta äiti ei voi suojella?

Hyväksikäyttö ja raiskaustuomiot ovat Suomessa naurettavan lyhyitä - Yhdysvalloissa taas oikeuslaitosta helpommin hallitsee se, jolla on eniten rahaa. Kun puolustuksen asianajaja esittää "käsityksensä" tapahtuneesta, olin jättää kirjan kesken. Epäoikeudenmukaisuus tässä mittakaavassa tekee hulluksi. Jotta en kertoisi koko juonta, sanon vain että oikeuttakin on luvassa. Sankareita ei kuitenkaan. Se, joka ottaa oikeuden käsiinsä on jollain tapaa kirjan pelottavin hahmo. Mietin myös miten kirjassa, joka tavallaan käsittelee naisen oikeuksia miehet ovat niitä jotka toimivat? Kaikki naiset ovat lähinnä avuttomia tapahtuneen edessä, olipa kyse sosiaalityöntekijästä, mummosta, uhreista tai syyttäjästä.

Oatesin teksti vaatii vähän totuttelua. Se täyttää kirjan sivun ääriään myöten ja tunkeutuu lukijan iholle jättäen kuitenkin myös kysymyksiä. Kerronta pomppii ja näkökulmat vaihtuvat. Kirjailijan taidoista ei jää epäselvyyttä. Tämä on kuitenkin pienoisromaani.

MUUTA: Kansi on hieno: kauempaa olin varma, että siinä on kuvattuna sipuli tai jokin sortin kukka, enkä nähnyt patsasta lainkaan. Olin myös hämmästynyt miten laaja tuotanto Oatesilla on, pelkästään romaaneja on kymmeniä. Tästä kirjasta ja myös Haudankaivajan tyttärestä on kirjoitettu lukuisia arvioita blogeissa, jotka löytyvät googlella.

(Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja, jotka ovat "blogisuosiossa". Silloin tuntuu, ettei oikein osaa enää itse sanoa mitään, kun muut ovat sanoneet jo niin hyvin ja paljon. Mutta nyt on tämmöinen vaihe lukemisessa, toisiakin tulee varmasti...)

TÄHDET:
+ + + +