Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Nigeria 2003 (suom. 2010)
350 sivua, Otava

MIKSI?: Ihastuin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa teokseen, siitä voit lukea täältä. Jostain syystä olin varma, että pettyisin hänen esikoiseensa. Blogien hehkutuksen kautta tartuin vihdoin tähänkin. Hyvä niin.

LYHYESTI: Perheväkivaltaa ja ahdistavaa kristillisyyttä afrikkalaisittain.

FIILIS: Kirjan lukemisesta ehti kulua liikaa aikaa tähän arvioon, mutta yritän silti tavoittaa siitä jotain. Tarina on kirjoitettu taitavasti nuoren naisen, Kambilin, näkökulmasta. Hänen maailmansa tuntuu kaikessa karuudessaan mahdolliselta ja todelliselta. Perheen isän karmea väkivaltaisuus ja täydellisen kontrollintarve on verhottu fundamentaaliseen (katoliseen) uskonnollisuuteen. Taloudellinen menestys, vapaustaistelijan status ja hyväntekeväisyys tekevät asetelmasta erityisen vastenmielisen. Perheen nuorten irtautuminen kodista ja kasvutarina tapahtuu isän sisaren perheen kautta. Elämään tuleekin naurua ja vapautta. Kaikeksi ihmeeksi maailma ei romahdakkaan, vaikkei tee juuri niin kuin isä on sanonut.

Pidin kirjasta paljon, mutta huomaan suhtautuvani siihen kriittisemmin nyt kuin koskettava jälkimaku on jo hiipunut. Adichien aihe on erittäin haastava: miten kuvata uskottavasti murrosta pois täydellisestä kontrollista,vääristyneestä uskomusjärjestelmästä ja vahingoittuneista ihmissuhteista? Kirjan loppu oli yllättävä, ehkä olisin toivonut jotain enemmän. Kaikkein eniten jäin miettimään Kambilin veljeä ja hänen valintojaan.

Adichien tekstissä tunnelmat, tuoksut ja värit tulevat lukijan lähelle. Teksti vie mukanaan. Puolikas keltaista aurinkoa on selvästi isompi kirja, historiallinen ja laaja, kun taas tämä on enemmän Kambilin tarina. Mutta Adichien poikkeukselliset kirjalliset kyvyt tulevat ilmi molemmissa kirjoissa.

Roomalais-katolinen kirkko voisi olla (tai on ehkä ollutkin?) hitusen pahoillaan tästä romaanista. Usko esitetään todella synkkänä, iloittomana ja rangaistukeskeisenä. Onneksi siellä oli sentään se yksi erilainen pappi ja Ifeoma-tädin perhe. (Aivan pakko mainita, että olen ollut tekemisssä monienkin nigerialaisten kristittyjen kanssa jotka ovat olleet täynnä iloa, rytmiä ja rakkaudellisuutta. Eivät kyllä ole olleet katolisia ;))

TÄHDET:
+ + + + (+)

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
(Nigeria 2006)
Orange prize 2007
606sivua

LYHYESTI: 60-luvun Nigeriassa Biafra yrittää irrottautua ja itsenäistyä. Igbojen kansanmurhan uhriksi, sodan jalkoihin ja nälänhädän keskelle jäävät niin köyhät kuin ylemmän keskiluokan ihmiset. "Maailma oli vaiti kuin me kuolimme". (Kuulostaa synkältä. Kirja ei ole synkkä)

FIILIS: Tämä oli yksi niistä kirjoista, jonka ei toivoisi loppuvan pituudestaan huolimatta. Kirjan alku oli hidas (mutta ei missään nimessä häiritsevästi), eli se tutustutti henkilöihin ja heidän taustoihin ja arkeen. Sitten mennäänkin sotaan sivulta 170 eteenpäin ja palataan vielä jossain kohtaa hetkeksi takaisin sotaa edeltäneeseen aikaan.

 Kirja pysyy hienosti kasassa ja jokaisen lauseen haluaa lukea ajatuksella. En ole lukenut afrikkalaista kirjallisuutta muutamaa yritystä lukuunottamatta. En siis ihmettele yhtään kuin Adicien sanotaan takakannessa olevan "Afrikan nykykirjallisuuden lupaavin lahjakkuus". Kirja perustuu jossain määrin hänen sukunsa omiin kokemuksiin. Kirjassa kysytään myös kenen äänellä näistä tapahtumista saa kertoa ja kirjoittaa. Adicie tekee kantansa selväksi.

Kirjasta on vaikeaa nyhtää kriittistä, mutta tässä nyt muutamia huomioita. Jossain kohtaa mietin onko 60-luvulla voinut olla niin edistyksellistä Nsukan vaatimattomassa kaupungissa (tämä on varmaan joku oma länsimainen ennakkoluuloni). Päähenkilöiden hyväsydämmisyys ja eettisesti korrekti käytös jätti vähän epäilemään, mutta olihan se ihanaa. Jos nyt jotain pahaa välillä tapahtuukin, se on hetken hairahdusta tai noidan rohtojen ansiota. Having said that - väitän silti, ettei kirja ole naivi. Ja tuo mitä tuossa tein, eli kirjoitin englanniksi: en ihan ymmärrä miksi kirjassa piti olla monia lauseita englanniksi sekä igboksi. Onhan se toimiva keino korostaa kielien merkitystä ja eroja, mutta kuitenkin ärsyttävä.

Minulle tuli tästä mieleen Kadonneet, varmaankin aihepiiri ja rakkausteema teki sen. Myös kirjan toivekkuus ja kauneus, joka kantaa teoksen läpi. Toisaalta tässä on semmoisen suuren historiallisen romaanin tuntua ja kerronnan sujuvuutta. Tietyssä arkisuudessa sekä tunnelman kuvauksessa Adichie on myös taitava. Kirja tuntuu iholla asti ilman turhaa ja liiallista väkivallan yksityiskohtaista kuvausta. Lukukokemus on nautinnollinen ja loppu karuudessaan osiltaan ihan onnellinen. 

MUUTA: Voin myöntää, ettei Biafran historia ollut minulle tuttu. Lukiessa kuitenkin tuntui, että kirja kertoi myös niin monesta muustakin Afrikan historian kansanmurhasta ja sodasta ja nälänhädästä, joista olen kuullut paljon enemmän: Uganda, Kongo, Ruanda, Darfur, Tshad, Somalia jne. Osa näistä jatkuu yhä.

MIKSI: Tätä kirjaa on kehuttu paljon blogeissa. Sopi myös aakkoshaasteen A:ksi.

TÄHDET:
+ + + + +

Oletko lukenut kirjaa? Entä Adichien toista kirjaa "Purple Hibiscus"? Oletko lukenut muita hyviä afrikkalaisia kirjoja ja kirjailijoita? Ketä suosittelet?
-----------------------------
Tämä oli siis minun aakkoshaasteen A. Tähän haasteeseen otan kirjoja, joita en välttämättä muuten lukisi. Yritän ottaa mukaan enimmäkseen klassikkoja tai vastaavia. Adichie on merkittävä afrikkalainen kirjailija, joten olkoon se perusteluna hänen mukanaololleen.