Tiiliskivikaipuu

Vapaus (älkää kyllästykö, aion nimittäin muistutella tästä) sai minut kaipaamaan tiiliskiviä. Helmi K(ekkonen) ihqussa blogissaan kertoi juuri Haahtelasta ja kuinka hän pitää pineistä kirjoista, "joissa tuntuu että jokainen lause on tärkeä ja hiottu, joissa ei tunnu olevan mitään turhaa." Tällainenhan on myös Valinta, josta itsekin pidin paljon. Mutta Valinnan kohdalla toivon, että tarina olisi jatkunut.


Luulen, että bloggaus on ilman kenenkään pyyntöä saanut minut lukemaan enemmän lyhyitä kirjoja. Tiiliskivissä kun kestää kauan - on se tosin elämäntilanteenkin kysymys. Tulee myös erilaisia kausia lukemisessa. Nyt huomaan kaipaavani pitkiä kaaria- tarinaa ja henkilöitä, johon voi uppoutua pidemmäksi aikaa. Tasapainoa tulee toki monista muista kirjoista, joita voi lukea samaan aikaan - tiiliskivi ei ainakaan kulje kovin kepeästi mukana.

Tai sitten olen vain kehittänyt vaihtoehtoisen liikuntamuodon. Olen lopettanut kaiken urheilun raskauden ja vauvan jälkeen. Mutta nyt siis harrastan tiiliskivien kantamista kirjastosta.

Nähtäväksi jää kuinka monta tulen kuvatuista kirjoista lukemaan. Mistähän  aloittaisi?

Helmi Kekkonen: Valinta

Helmi Kekkonen: Valinta
Suomi 2011
160 sivua. Avain

MISTÄ?: Kirjaston uutuushyllystä.

MIKSI?: Yksi tämän vuoden blogisuosikkeja.

LYHYESTI: "Näinkö se menee, äiti kysyi kun astuimme ovista ulos ja kävelimme alas parkkipaikalle. Maa oli märkä ja taivas oli tumma, en ollut huomannut sadetta tullessani. Niin kai, sanoin kun en muutakaan osannut ja avasin äidille oven. Äiti istui etupenkille, painoi kasvot käsiinsä ja huusi niihin."

FIILIS: Tämä kirja jatkoi tismalleen samaa teemaa kuin Konstig, enkä voi olla vertaamatta. Kirjat on kuitenkin kirjoitettu aivan eri kielillä. Lumouduin Valinnasta heti. Sanotaan mitä sanotaan siitä onko olemassa mies- tai naiskirjallisuutta, mutta tämä oli selvästi naisen kirjoittama, siinä missä Kaikki on sanottu ei ole. Totean olevani nainen, joka nauttii sanojen rytmistä, merkityksistä ja kuvatuista tunteista kirjan sivulla, ilman että kaikki täytyy lukea rivien välistä. Kekkonen kirjoittaa ihanasti, olkoonkin että aiheena on isän kuolema ja perheen salaisuudet.

Pidin Aavan kertojanäänestä, hänen lisäkseen Ruut-äiti ja Helena-sisko kertovat omasta näkökulmastaan. Kirja on oikeastaan sydäntäraastavan surullinen kertomus siitä, miten salaisuudet ja menneet haavat vievät meitä kauaksi toisistamme läheisissä ihmissuhteissa. Tämä sai minut miettimään paljon sitä, millaisia meidän tarinamme, muistomme ja sisäiset maailmamme olisivat jos ne kirjoitettaisiin kaikkien nähtäville.

Ihmettelen, että Valinta on niin lyhyt. Olisin voinut lukea tätä paljon pidempäänkin. Kirja pakottaa kuitenkin lukijan malttamaan mielensä ja kulkemaan perheen mukana heidän tahdissaan. Jotain selviää, mutta aika paljon jää vielä auki. 

MUUTA: Konstig- kommenteissa päästiin puhumaan Suvi Aholan kritiikissä esille tuomasta aiheesta, eli miten nykykirjailijat kirjoittavat jatkuvasti aikuisten lasten suhteesta omiin vanhempiinsa. Se on muuten totta! Oletteko huomanneet saman?

TÄHDET:
+ + + +
---------------------------
Aika kuluu aivan käsittämätöntä vauhtia. Melkein suutuin 6v:lle kun hän väitti, että tänään saa avata luukun nro.10!?!  Äitiyslomalainen on mennyt lupailemaan kaikenlaista "kun on nyt tätä aikaa". Lisäksi minulla on menossa kolmas tiiliskivehkö romaani kuukauden sisällä, se toinen tämän syksyn "suuri amerikkalainen avioliittokertomus".