31. maaliskuuta 2010

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Elina Tiilikka: Punainen mekko
288sivua

LYHYESTI: Töitä ei huvita tehdä ja rahaa tarvii.Nuori nainen päätyy myymään itseään.

FIILIS: Mä en tykänny kirjasta. Tuntuu, että olisi pitänyt tykätä kun tämä on saanut niin paljon huomiota. Tästä on sanottukin jo melkein kaikki toisten (kovin positiivissa) arvioissa, eli tuossa alla nyt ihan muutama linkki, mutta niitä löytyy lisääkin.

Mä näen tämmöisiä hukassa olevia nuoria aikuisia liikaa työssäni ja jotenkin heidän kohtaamisessa usein läsnäoleva avuttomuuden tunne säilyi koko kirjan ajan. Se on varmasti aito ja välittyy, mikä on ehdoton ansio kirjalle.

Noora on mun mielestä täysin eksyksissä elämässään ja varmasti myös masentunut, mutta kun sulkee kaikki ihmiset ulkopuolelle (paitsi asiakkaat) niin apuajakaan ei ole. Nooran ajatuksenkulku saa minut vaan ihan raivoihini. Ja sitte suututtaa ne asiakkaat ja ääh. Kirja ruokkii myös jotain ihan käsittämättömiä enakkoluuloja seksityöläisen arjesta jos haluaa niitä etsiä (aargh). Mutta lisäansiona kirjalle on se, että tunteita herää ja Elina kirjoittaa ainakin jossain määrin omasta kokemuksestaan. Se on rohkeaa.

Tarina on varsin yllätyksetön kun juonen on lukenut lehtien sivuilta moneen kertaan ja loppu jää motivoimattomaksi. Kieli on tarkoituksettoman väritöntä ja lakonista ja töksähtelevää. 

MUUTA: Kannattaa varmasti lukea noita muitten arvioita.

TÄHDET:
+ + (+)


MUUALLA:
Kirjavinkit
Kirjan viemää
HS
Kirjasieppo
Susan kirjasto

29. maaliskuuta 2010

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Jodi Picoult: Sisareni puolesta
Yhdysvallat 2004
ei ole nyt kirjaa tässä, mutta n.620sivua

LYHYESTI: Perheen syöpään sairastunut lapsi tarvitsee yhteensopivan luovuttajan. Vanhemmat saavat tehtailluksi tämmöisen sisaruksen lääketieteen keinoin. 13-vuotiaana Anna päättää, ettei luovuta enää mitään siskolleen ja hakee itsemääräämisoikeutta oikeudessa. Koko perhe on hurjassa kriisissä isosiskon tehdessä kuolemaa ja muun perheen istuessa oikeussalissa.

FIILIS: Kuten mainitsin, olen keksinyt Picoultille ihan oman kategoriansa, eli "vakavahenkinen chic-lit". Luin aiemmin "19 minuuttia" ja hämmennyin miten kepeästi voi kirjoittaa kouluammuskelusta. Tämä ei ollut aivan yhtä hyvä, mutta välipalakirjana ihan oivallinen. Anna on minusta vähän liian pikkuvanha ja perheen sekä kirjan henkilöt muutenkin vähän liian sterotyyppisiä. Juoni on jokseenkin ennalta-arvattava, loppu vähän överi jne. MUTTA  kyllä tämän lukee oikein mielellään. Picoultilla on taito kirjoittaa vahvasti eteenpäin vievää tekstiä, sekä upottaa hauskoja oivalluksia yllättäviin kohtiin. Kirja ei myöskään saarnaa mihinkään suuntaan.

MUUTA: Picoult kirjoittaa siis tämmöisistä vakavista aiheista ja hänellä on varsin laaja tuotanto ja suosio omassa genressään. Häneltä on suomenettu tämän lisäksi 2 kirjaa, eli tuo "19 minuuttia" sekä "Koruton totuus". Varmasti luen senkin jossain kohtaa. Tästä on tehty myös leffa.

Ootteko muut lukeneet Picoultia?

TÄHDET :
+ + + (+)
---------------------

Luin "Punaisen mekon" eilen, siitä lisää myöhemmin.

lastenkirjasunnuntai #3

Maikki Harjanne: Minttu prinsessana
Suomi 2009

32 sivua

LYHYESTI: Minttu herää ja päättää olla prinsessa. Taikametsästä hän löytää ystävän ja kutsuu kaikki metsän asukkaat upeisiin tanssiaisiin.

LAPSEN KOMMENTTI: "Prinsessa-asut, Maia-ystävä ja omenat on kivoimmat"

FIILIS: Minttu-kirjat on semmoisia perusvarmoja. Teksti on hyvää suomea ja kuvissa riittää katseltavaa. Nämä Mintut menee samaan nostalgia osastoon Barbapapojen kanssa. Maikki Harjanne jatkaa kuitenkin edelleen, vaikka Minttu-kirjat viettivät 30-vuotisjuhlaansa 2008. Tämä Minttu-kirja on uusi.

MUUTA: Kirjan oheistuotteena on julkaistu "Mintun prinsessapuuhat". Sisältää ihan hauskoja tehtäviä. Erityisen mieluisa oli Minttu-paperinukke, jonka aloitti meillä loputtoman paperinukke-esitysbuumin.

Vaikka minulle ei makseta mainostamisesta, niin sanoisin tämän olevan HYVÄ KIRJALAHJA 3-4-5v. tytölle!

27. maaliskuuta 2010

pikaviesti

Hei!
Olen ollut reissussa ja nyt on sitten nettiyhteysongelmia, aaaargh! Luin tuon Jodi Picoultin kirjan tässä. Kirjoitan siitä kun aikaa on, nuohan ovat semmoisia "vakavahenkisiä chic-littejä", ainakin mun mielestä?!

Ai että miten monta odotettavasti hyvää kirjaa odottaakaan lukemista, niistäkin lisää myöhemmin. Voi olla että lastenkirjasunnuntaikin siirtyy maanantaille kun nettikorjaaja saapuu vasta silloin. Kuulumisiin!

22. maaliskuuta 2010

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
(Nigeria 2006)
Orange prize 2007
606sivua

LYHYESTI: 60-luvun Nigeriassa Biafra yrittää irrottautua ja itsenäistyä. Igbojen kansanmurhan uhriksi, sodan jalkoihin ja nälänhädän keskelle jäävät niin köyhät kuin ylemmän keskiluokan ihmiset. "Maailma oli vaiti kuin me kuolimme". (Kuulostaa synkältä. Kirja ei ole synkkä)

FIILIS: Tämä oli yksi niistä kirjoista, jonka ei toivoisi loppuvan pituudestaan huolimatta. Kirjan alku oli hidas (mutta ei missään nimessä häiritsevästi), eli se tutustutti henkilöihin ja heidän taustoihin ja arkeen. Sitten mennäänkin sotaan sivulta 170 eteenpäin ja palataan vielä jossain kohtaa hetkeksi takaisin sotaa edeltäneeseen aikaan.

 Kirja pysyy hienosti kasassa ja jokaisen lauseen haluaa lukea ajatuksella. En ole lukenut afrikkalaista kirjallisuutta muutamaa yritystä lukuunottamatta. En siis ihmettele yhtään kuin Adicien sanotaan takakannessa olevan "Afrikan nykykirjallisuuden lupaavin lahjakkuus". Kirja perustuu jossain määrin hänen sukunsa omiin kokemuksiin. Kirjassa kysytään myös kenen äänellä näistä tapahtumista saa kertoa ja kirjoittaa. Adicie tekee kantansa selväksi.

Kirjasta on vaikeaa nyhtää kriittistä, mutta tässä nyt muutamia huomioita. Jossain kohtaa mietin onko 60-luvulla voinut olla niin edistyksellistä Nsukan vaatimattomassa kaupungissa (tämä on varmaan joku oma länsimainen ennakkoluuloni). Päähenkilöiden hyväsydämmisyys ja eettisesti korrekti käytös jätti vähän epäilemään, mutta olihan se ihanaa. Jos nyt jotain pahaa välillä tapahtuukin, se on hetken hairahdusta tai noidan rohtojen ansiota. Having said that - väitän silti, ettei kirja ole naivi. Ja tuo mitä tuossa tein, eli kirjoitin englanniksi: en ihan ymmärrä miksi kirjassa piti olla monia lauseita englanniksi sekä igboksi. Onhan se toimiva keino korostaa kielien merkitystä ja eroja, mutta kuitenkin ärsyttävä.

Minulle tuli tästä mieleen Kadonneet, varmaankin aihepiiri ja rakkausteema teki sen. Myös kirjan toivekkuus ja kauneus, joka kantaa teoksen läpi. Toisaalta tässä on semmoisen suuren historiallisen romaanin tuntua ja kerronnan sujuvuutta. Tietyssä arkisuudessa sekä tunnelman kuvauksessa Adichie on myös taitava. Kirja tuntuu iholla asti ilman turhaa ja liiallista väkivallan yksityiskohtaista kuvausta. Lukukokemus on nautinnollinen ja loppu karuudessaan osiltaan ihan onnellinen. 

MUUTA: Voin myöntää, ettei Biafran historia ollut minulle tuttu. Lukiessa kuitenkin tuntui, että kirja kertoi myös niin monesta muustakin Afrikan historian kansanmurhasta ja sodasta ja nälänhädästä, joista olen kuullut paljon enemmän: Uganda, Kongo, Ruanda, Darfur, Tshad, Somalia jne. Osa näistä jatkuu yhä.

MIKSI: Tätä kirjaa on kehuttu paljon blogeissa. Sopi myös aakkoshaasteen A:ksi.

TÄHDET:
+ + + + +

Oletko lukenut kirjaa? Entä Adichien toista kirjaa "Purple Hibiscus"? Oletko lukenut muita hyviä afrikkalaisia kirjoja ja kirjailijoita? Ketä suosittelet?
-----------------------------
Tämä oli siis minun aakkoshaasteen A. Tähän haasteeseen otan kirjoja, joita en välttämättä muuten lukisi. Yritän ottaa mukaan enimmäkseen klassikkoja tai vastaavia. Adichie on merkittävä afrikkalainen kirjailija, joten olkoon se perusteluna hänen mukanaololleen.

21. maaliskuuta 2010

Lastenkirjasunnuntai #2

Annette Tison - Talus Taylor: Barbapapan saari
(Ranska, 70-luvulla)

LYHYESTI: Barbapapa-perhe lähtee etelän lomalle. Ensin kaikilla on kivaa, sitten tulee riitaa ja lopuksi sovitaan.

LAPSEN KOMMENTTI: "Barbapapoissa on kivointa se kuin ne muuttuu aina!"

FIILIS: Kirjat on hauskoja, erityisesti kuvat. Kirjat tarjoaa nostalgiaa vanhemmille ja hauskuuttaa myös uutta sukupolvea. Barbapapoilla on kekseliäät nimet ja välillä meinaa mennä kieli solmuun. Kieli (tai käännös) ei ole mitenkään loisteliasta, mutta menettelee.

LUKUNÄYTE: "Ongelmat alkoivat sinä päivänä, jona Barbalala löysi kaakaomukistaan mustan karvan. Hän syytti Barbapörröä. Ja Barbapörrö haukkui siskoaan ´vihreäksi vihannekseksi´"

MUUTA: Tässä kirjassa on n.24sivua ja tekstiä on varsin vähän. Eli sopii myös perheen pienimmille ja/tai väsyneille vanhemmille. Tämän kirjan kanssa voi halutessaan myös opetella värejä.

Fanittaakos muut barbapapoja?

20. maaliskuuta 2010

kirja vai leffa?

Kirja vai leffa? Kerrotaan nyt ensin, että katson kohtuullisen runsaasti elokuvia. Varsin harvoin leffa yltää lähellekään kirjaa.

Larsson-trilogia oli minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Genrensä helmiä. Lisbeth on hieno hahmo. Ja jos ei muuten lukisi, niin kirja-ilmiönä näiden suosio on omaa luokkaansa.

Entäs sitten leffat? En voi kuin ihmetellä noita kaikkia tähtiä dvd-kannessa. Onhan nämä tietysti olleet ihan ok filmatisointeja, eka ainakin. Oma huomio on kuitenkin mennyt siihen, että aika moni kohta menee eri tavalla kuin kirjassa.  Näyttelijä suoritukset on epätasaisia: Mikael jättää jotenkin kylmäksi, Noomi Rapace Lisbethinä on loistava, mutta Erikaa näyttelevä Lena Endre niin huono, että ihan myötähäpeä iskee.

TUOMIO: lue kirjat ja katso leffat vain jos on ehdottoman tylsää ja paljon vapaata aikaa. 

++++++++++++++
KIRJA-ASIAA: Luen edelleen kirjaa "Puolikas keltaista aurinkoa". Se on paksu. Se on hyvä. Mutta hidas. Aakkoshaasteen A on tuntunut haasteelta. Homma ei oikein etene. B:ksi olisi tarjolla paljonkin kaikkea, mutta ajattelin kokeilla Brontea. Ehkä luen yhden Picoultin tähän väliin. Ja onhan tohon pinoon kertynyt ihan muutama muukin kirja jonoon.

17. maaliskuuta 2010

Me muut.

Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista.
Toim. Hiidenheimo, Lång, Ritamäki & Rotkirch
Suomi 2009
268 sivua

Kirjaan ovat kirjoittaneet oman artikkelinsa useat kirjailijat ja vaikuttajat, kuten:  Maria Björnberg-Enckell, Sofi Oksanen, Merete Mazzarella, Arne Nevanlinna, Markus Drake, Monika Fagerholm, Tuomas Nevanlinna, Kjell Westö, Kreeta Onkeli, Henrika Ringbom, Kaarina Hazard, Leo Löthman, J. P. Roos, Roy Michelsson, Niklas Herlin, Fredrik Lång, Sauli Niinistö ja Merja Virolainen.

Joitain kirjasta nousevia ajatuksia:
1) luokkaeroista/jaosta on vaikea puhua. Kukaan ei halua kuulua mihinkään luokkaan.
2)  onko luokkia edes enää olemassa tai onko niillä merkitystä? (eikö toisaalta puhuta myös kasvavasta elintasokuilusta?)
3) jos luokkia on, niin löytyy monia perusteluja sille, miten niitä ei voi määritellä varallisuuden perusteella. Toisaalta on myös näyttöä, että varallisuudella on oma merkityksensä luokkajaossa.
4) muita luokitteluperusteita: sivistyneisyys tai sen puute, (koulutus), välittävät - piittaamattomat (ilmastonmuutos, syvenevä elintasokuilu, energiapula jne.) ulkomaalaisuus, terveys, kulttuuriharrastukset, asuinalue, ruotsinkielisyys jne.
5) on olemassa myös köyhiä suomenruotsalaisia (!!!!)

Tällaisessa kirjassa samaistuu niihin, jotka muistuttavat eniten itseään. Toisaalta melkein kaikki kirjoittajat ovat kirjailijoita, mitä en itse ole. Minua ärsytti ruotsinkielisten ja ns. ylemmän keskiluokan taustaisten suuri osuus kirjoittajissa, mutta toki se on myös ymmärrettävää. Kirjan artikkelit ovat epätasaisia. Vaikuttaa siltä, kuin kirjailijoille olisi annettu artikkelin aiheeksi "yhteiskuntaluokka elämässäsi" ja näin saadut materiaalit printattu editoimatta kirjaksi. Ihan kiinnostavia juttuja, mutta pyrkimys jää vähän epäselväksi.

PARHAAT ARTIKKELIT:  Minna Lindgren, Reetta Onkeli, J.P. Roos, Merja Virolainen, Niklas Herlin (ehkä sen takia, että luin vasta Koneen ruhtinaan) ja itsellenikin yllätykseksi: Sauli Niinistö.

LUKUNÄYTE: Minna Lindgrenin artikkelista: "Taiteilijat ja tutkijat, entinen sivistyneistön sisällöntuottajatiimi, ovat valuneet modernissa luokkaliukumäessä ylimmän kerroksen erkkeriasunnoista jätekuilua pitkin kellariin. Siellä he ovat harvojen duunarien kanssa sulassa sovussa. Muusikko elättää itsensä jakamalla postia, taidemaalari museon vahtimestarina. Tutkija ajaa taksia, näyttelijä siivoaa yliopiston käytäviä ja suomentaja toimii puhelinmyyjänä."

MUUTA: Suomessa aiheesta ei ole juurikaan julkaistuja kirjoja. Se toinen, tämän lisäksi, jota suosittelen aiheesta kiinnostuneille on: 
Laura Kolbe ja Katriina Järvinen: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

TÄHDET:
+ + +
(tuntuu hassulta antaa tälle tähtiä, mutta menköön nyt vanhasta tottumuksesta)

16. maaliskuuta 2010

Anne Enright: Valvojaiset

Anne Enright: Valvojaiset
(Irlanti 2007)
Booker 2007
297sivua

LYHYESTI: 12-lapsisen irlantilaisperheen poika Liam tekee itsemurhan. Kirjan kertoja, Liamin sisko, kertoo tästä surun ajasta sekä muistoistaan. Salaisuudet nousevat vuosien takaa.


FIILIS: Tätä kirjaa tuntuu vaikealta arvioida. Lukukokemus on intiimi, eikä arviointikaan voi olla paljastamatta jotain lukijasta. Tuo juonenkuvaus vaikuttaisi siltä kun kyseessä olisi perinteinen surukertomus, mutta tämä ei ole sitä. Kertoja sekoittaa muistoissaan totta, kokemuksia, sitä mitä olisi voinut olla ja sitä mitä ehkä kuitenkin tapahtui. Aiheet ovat raskaita ja kertoja puhuu ääneen asioita, joita ei saisi ääneen sanoa.
        Jossain kohtaa jatkuvasti housuissa sojottavat penikset ärsytti, mutta kerronnallisena kikkana sekin on jotenkin ymmärrettävää. Ensi sivuilta olin innoissani, mutta jossain kohtaa väsyin suruun ja pelottavaan totuudenmukaisuuteen (tiedättekö kun joskus ei jaksa katsoa jotain dokumenttia kun se on vaan niin kauhea?). Loppujen lopuksi kirjassa ei tapahdu paljoakaan. Eikä kirja ole tositarina, mutta kuvaa läheisen menettämisen aiheuttamaa kaaosta tarkasti. Kirjoittaja on oikein taitava. Minusta 12-jäsenisen perheen kuvaus oli myös mielenkiintoinen, vaikka se ei ollut lainkaan keskiössä kerronnassa.
        Ehkä kirjasta jäi vähän liian sekava ja ahdistava jälkimaku, jossain kohdin pitkästyttäväkin. Kirjalla on ehdottomasti ansioita, mutta suosikkeihini se ei pääse, enkä tiedä lukisinko enää Enrightia.

LUKUNÄYTE: s.189: "En ole juonut votkaa vuosiin. Sen hajussa on vieläkin jotain makeaa ja haarojen väliä muistuttavaa, lasista nousee voimakas lehahdus maata ja nuoruusikää ja iskee vasten kasvoja." 

MUUTA: Kirjassa ei puututa juurikaan Irlannin poliittiseen tilanteeseen ja uskonnostakin puhutaan vain vähän.

TÄHDET:
+ + +

14. maaliskuuta 2010

Lastenkirjasunnuntai #1

Ajattelin, että voisin kokeilullisesti sunnuntaisin blogata jostain kivasta lastenkirjasta. Meillä luetaan kirjoja joka päivä 4-vuotiaan tyttön makuun. Olen hirmuisen huono toistamaan samoja kirjoja, joten lastenkirjoja tulee kannettua selkänotkolla kirjastosta. Enemmistö niistä on varsin surkeita tai unohdettavia. Näissä lastenkirjasunnuntaipostauksissa kerron  kirjoista, joita jaksan lukea monesti ja ilolla.  Kirjat eivät ole missään paremmuus järjestyksessä, eivätkä (välttämättä) mitään maailmankirjallisuuden tai edes lastenkirjallisuuden klassikoita - kuitenkin sellaisia joiden parissa meillä on ollu kivaa! Olisiko myös sinulle intoa blogata silloin tällöin lastenkirjoista? Voit jättää linkkiä omaan blogiisi kommeteissa tai kommentoida muutenkin tietysti!

Tuula Korolainen: Muumien numeroleikit
24 sivua.

LYHYESTI: Luvuista 1-20 on tehty jokaisesta oma runonsa ja kuvituksensa, joissa muumilaakson hahmot seikkailevat.

LAPSEN KOMMENTTI: "Kivointa on kun voi opetella numeroita ja laskemista."

FIILIS: Kerrankin riimit eivät tunnu pakotetuilta, vaan mietityiltä ja hauskoilta. Kuvissa riittää myös katseltavaa ja laskemista.

LUKUNÄYTE: Minulla on niin monta suosikkia näissä, että on vaikea valita. Mutta otetaan lukemisaiheinen runonumero:
"Seitsemäntoista metsänlasta
on Vilijaanan tuvassa,
eikä ollenkaan kiltisti
niin kuin valokuvassa.

Vilijaana turhaan kiljuu,
pienin ehdottaa satua.
Vilijaana kirjan avaa...

Sitä ei tarviste katua:
lapset seuraavat hiirenhiljaa
sadun kutsuvaa latua."

MUUTA: En osaa ottaa kantaa siihen onko tämä nyt Tove Janssonin perinnön tuhoamista tai kaupallistamista huonolla tavalla. Kirja on kiva, mutta sen uskollisuus alkuperäisille muumeille on toki hyvin kyseenalainen.

13. maaliskuuta 2010

Anna Gavalda: Lohduttaja

Anna Gavalda: Lohduttaja
(Ranska 2009)
621sivua

Tämän kirjan kanssa käy niin, että ohjaan teidät muiden arvioihin. Uskon näiden luotettavien lähteiden perusteella, että kirja voi olla oikein hyvä lukukokemus. Itse en kuitenkaan pysty sitä lukemaan ainakaan nyt. Kun olen lukenut toisten arvioita, tunnistan oman ongelmani kirjan kanssa. Mutta en pääse siitä yli. Eli kirjan alku on järkyttävän huono. Ensimmäiset 5 sivua on täynnä pelkkää tajunnanvirtaa. Tämän olisin voinut jotenkin kestää. Mutta myös alun jatko on sietämätöntä ja täynnä ... -merkkejä. En tiedä kuinka pitkään, koska kärsivällisyyteni riitti ainostaan sivulle 36.

LUKUNÄYTE: s.21. "Mathilde... Pikkuinen tyttö, jonka kesyttäminen on ollut kiven alla... Kiven alla... Luoja, miten hän olikaan taas kasvanut. Onneksi meillä oli vielä Snoopy... "Onko jo parempi olo?" "

LOPPUTULOS: Huomasin tuntevani erittäin voimakkaita negatiivisiä tunteita ... -merkkiä kohtaan (vaikka itsekin käytän sitä silloin tällöin... Haluan lopettaa!). Ehkä tämä selittyy jollain traumalla. Toinen syy voi olla, että kirjan päähenkilö on itseään etsivä, elämältään hukassa oleva mies. Huomaan kestäväni hukassa olevia naisia huomattavasti paremmin, niin kirjallisuudessa kuin elämässäkin. Herättihän tämän kirjan ensi sivut siis varsin paljon, riittää taas terapeutille puhuttavaa ;)


KIELENHUOLLON TEORIA:
1.11. Kolme pistettä…
 Kolmea pistettä käytetään virkkeen lopussa yleensä kaunokirjallisuudessa kertomatta tai kesken jätetyn merkkinä tapauksissa, joissa jätetään lukijan pääteltäväksi, mitä kyseisessä kohdassa voisi tapahtua. Lukija voi itse jatkaa mielikuvituksensa varassa ja kuvitella jatkon.


ARVIOITA KIRJASTA:
Kirjavinkit
Kirsi Pihan lukupiirissä keskustelua kirjasta
Savon Sanomat
Keskisuomalainen
Leena Lumi

Ja ei voi olla totta - nyt löysinkin vielä Kirjapedon -postauksen, joka on varsin identtinen omani kanssa. Oh well, ainakin löysin siis kohtalontoverin.

Lopetettakoon tämä sekava postaus nyt siihen toteamukseen, että luin Gavaldan "Viiniä keittiössä" silloin joskus kun siitä vaahdottiin, taisi olla 2002. Se oli minusta ihan ok, mutta en ihan ymmärtänyt suurta julkisuutta ja suosiota.

12. maaliskuuta 2010

Jennifer Egan: The Keep


Jennifer Egan: The Keep
(Yhdysvallat 2006)
239 sivua.

LYHYESTI: Tarina sekoittaa taitavaan kerrontaan niin keski-aikaisen linnan jännitystä kuin vankila-arkea.

MIKSI? : Otin kirjan mukaani aivan sattumalta kun kirjaston hyllyyn oli koottu Amerikka -kirjallisuutta. Kaksi sivua luettuani olin varma, että olin tehnyt erityisen hyvän löydön. Täytyy toivoa, että muutkin tuosta teemavalikoimasta poimimani kirjat ovat samanlaisia helmiä.

FIILIS: Kirja on todella jännittävä sekoitus erilaisia elementtejä ja lukija yllättyy monta kertaa. Jossain kohtaa pelästyin, että kyseessä on jonkun sortin kummituslinnatarina, mutta tätä yliluonnollista jännitettä käytettään sopivasti ja taidolla. (En harrasta kauhu/kummituselementtejä kirjoissa enkä leffoissa). Kirjan juonta on vaikea tiivistää: Vankilassa kirjoitetaan kirjaa linnasta ja rikoksesta, voisi olla yksi kuvaus. Vähän rakastutaan. Nuoruuden kauheaksi kääntynyttä pilaa selvitetään.
Kirjan englanti on haastavaa ja lukeminen hidasta, mutta erittäin nautinnollista myös kielellisesti (suosittelen kirjaa vain kiitetettävän englannin lukutaidon omaaville). Googlailu osoitti, ettei suomennosta ole tehty tästä tai muista Eganin kirjoista, harmillista.  Kirja pysyy taitavasti kasassa, vaikka liikutaan ajassa ja asetelma on haasteellinen.

LUKUNÄYTE: s.16: "And after months and months of this faking, Danny started to believe in it again. All the normal things that had happened to him since the cave made crust over that day, and the crust got thicker and thicker until Danny almost forgot about what was underneath."

MUUTA: Kirja kysyy kysymyksiä syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Yksi teema on yhteys toisiin ihmisiin. Välillä en ymmärtänyt kaikkea, tai jouduin lukemaan kolme kertaa samat rivit, mutta edes se ei haitannut lukukokemusta. Nauroin usein. Välillä lakkasin hengittämästä jännityksestä. Loppu on hieno. Mahtavaa!!
 

TÄHDET:
+ + + + (+)

10. maaliskuuta 2010

Julia Franck: Keskipäivän haltija

Kirjallisuuspiirin helmikuun kirja: 
Julia Franck: Keskipäivän haltija
(Saksa 2007)
405s.
Deutscher Buchpreis 2007

LYHYESTI:
Naisista Saksassa 1. ja 2. maailmansodan aikaan.
Ei ollut helppoa ei.

MUUTA: Kirja on raskas sekä tekstillisesti että kerronnalta. Tarina on yhtä alamäkeä eikä teksti hengitä. Aihe-alueisiin kuuluu mm. raiskaus, mielisairaus, sota, kuolema, seksuaalista hyväksikäyttöä, juutalaisvainoja ja lapsen hylkääminen. Kaikessa kauheudessaan kirja jää elämään mieleen ja lukija tuntee myötätuntoa. Miten ihmeessä kukaan kestää sotaa ja kaikkia sen seurauksia? Miten minun isovanhempani ovat kestäneet sodan?


KIRJALLISUUSPIIRISSÄ: Pohdittiin miksi Helene jättää poikansa? Selvää vastausta ei ole, mutta toisaalta koko kirja kelpaa selitykseksi. Kaikki taisivat olla sitä mieltä, että kirjan keski-osa oli varsin puuduttava (eräs jäsen oli lukenut ainostaan alun ja lopun :)). Vihasimme Wilhelmiä. Helenen tahdoton ajelehtiminen aiheutti ärtymystä. Alku ja loppu saivat kiitosta. Tiivistäen voisi tulkita, että syy kirjan suureen levitykseen ja menestykseen on sen aihe eikä niinkään kirjalliset ansiot.

TÄHDET:
+ + +
(Luin kirjan jo joulukuussa. Tässä kaksi muuta arviota, jotka löysin:
Lukuhuone ja kirjavinkit)

8. maaliskuuta 2010

Henning Mankell: Kiinalainen

Henning Mankell: Kiinalainen
(Ruotsi 2008)
685sivua
takakannen mukaan kyseessä on trilleri

LYHYESTI: Ruotsissa tapetaan läjä ruotsalaisia vanhuksia ja jotenkin tähän saadaan sotekettua kiinalaiset siirtolaistyöntekijät sadan vuoden takaa, polittiikkaa ja Afrikka.

FIILIS: Kirja oli surkea pettymys. Se on aivan liian pitkä ja se on jaettu aivan liian moneen osaan. Tarina ei kulje mitenkään sujuvasti, tarinat yhdistyy tökerösti, henkilöt jäävät ihan irrallisiksi, monenlaista viritetään ties mihin suuntaan, mutta lukijalle ei jää mitään käteen. Lisäksi päähenkilö Birgitta on tosi vastenmielinen ääliö.(Okei, mä nyt ehkä vähän liioittelen, mutta suututtaa lukea noin monta sivua toivoen, että kyl tää varmaan vielä tästä - ja ei, ei se vaan korjaannu.)

MUUTA: Ehkä jos on Kiina-fani voi tykätä tämän osista. Tai siis toivon niin, koska ostin tämän kiinaa opiskelevalle ja siellä oleskelleelle anopille joululahjaksi. Pyydän tätä nyt kuitenkin varmuuden vuoksi julkisesti anteeksi. Lisäksi Pyhä Lupaus: aion tästä eteenpäin esilukea kaikki kirjat joita harkitsen antavani lahjaksi.

TÄHDET:
+ +
(eli really, don´t bother)

7. maaliskuuta 2010

John Simon: Koneen ruhtinas

John Simon: Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä.
(Suomi 2009)
409 sivua
Elämänkerta


LYHYESTI: Pekka Herlin hoitelee KONE-yhtiön kansainväliseen huippumenestykseen, itsensä alkoholisoituneeksi ja perheensä surulliseen ja repivään perintöriitaan.

FIILIKSIÄ: Tästä kirjasta on ollut niin paljon puhetta, että odotukset väkisin kasvoivat suureksi kirjaston varausjonossa. Elämänkerraksi kirjan rakenne on erikoinen ja pidinkin siitä, etteivät asiat etene kronologisesti. Toisaalta tuntuu, että Pekan elämän kulku ja ristiriiatisuudet kerrotaan heti alkuun ja kaikki mitä seuraa on vain eri elämänaluiden syventämistä. Minua ei kiinnostanut juurikaan Kone-yhtiöön ja sen kehittämiseen liittyvät osat vaan Pekan tarina isänä ja persoonana. Alkoholismi, mielenterveyden ongelmat ja äkkipikainen luonne tekivät Pekasta ristiriitaisen hahmon.  Kirja rakentuu lukuisista perheenjäsenten, työntekijöiden ja ystävien haastatteluista ja niiden lainauksista, mikä mahdollistaa monipuolisia näkökulmia. Ehkä Pekan ristiriitaisuus välittyy myös lukijalle ja kirjasta jää myös sellainen jälkimaku. Kronologisuuden puuttuminen aihuttaa myös aika paljon sellaista, joka minusta vaikutti toistolta. Pekan vaimo Kirsi kertoo mielestäni liian vähän omasta näkökulmastaan.

MUUTA: Kirjan lainaus Liisa Ihmemaasta kiteyttää minusta hyvin Pekan elämän: "On juostava mielettömän kovaa, jotta pysyisi missä on." En lue juurikaan elämänkertoja ja toisaalta tuli tunne ettei Pekka olisi ansainnut tällaista kirjaa itsestään. Arvostettuja meriittejä Pekalta ei toki puutu. Silti naivi toiveeni on, että kirja on voinut toimia perheenjäsenten sovinnon apuvälineenä - silloin siitä on ollut jotain iloa. Samaistuin Pekan ja Krisin lapsiin, mutta tämmöinen Pekan "yhy-yhy, on niin vaikeaa olla rikas ja täytää odotukset" on minulle varsin vieras todellisuus.

SUOSITTELEN: Varmasti kaikkien perheyritysten jäsenten tai niistä traumoja saaneiden tulee lukea tämä. Myös niille, jotka kokevat mahdottomaksi täyttää isänsä kengät. Etenkin jos isä on ollut alkoholisti.

TÄHDET:
+ + +

6. maaliskuuta 2010

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri: Tuore maa
(Yhdysvallat/Intia 2008)
434sivua.
Novellikokokoelma

LYHYESTI: Novelleita intialaisista Yhdysvalloissa ja maailmalla.

FIILIKSIÄ: Tuntui, että kirjalla kesti päästä vauhtiin. Kolmannesta novellista eteenpäin olin kuitenkin täysin Lahiri-hypnoosissa. Novellit ovat tietynlaisen hitauden ja viiltävyyden mestarillisia esimerkkejä: pahin tapahtuu ikään kuin sivulauseessa, koruttoman julmasti. Arkisellakin on silti paikkansa.

MUUTA: En ole lukenut novelleita aikoihin, mutta tämän luettuani en kuolemaksenikaan keksi miksi? Minua on pelottanut novelleissa se, ettei henkilöihin ehdi kiintyä tai tutustua kunnolla. Tuoreeessa maassa näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kirjan henkilöt jäävät elämään mieleen ja kaiken voi kuvitella tapahtuneen juuri niin kuin se on kerrottu. Kirjan viimeiset 150 sivua on eräänlainen pienoisromaani, sillä näiden henkilöiden tarina jatkuu kolmen erillisen novellin läpi. Kriittinen huomioni on, että monessa novelissa ratkaisu tai käänne jätettiin aivan viimeiseen kappaleeseen.

"KAIMA" VAI "TUORE MAA"? Ihastuin todella ensimmäiseen lukemaani Lahiriin, eli "Kaima" - romaaniin. Nämä novellit eivät myöskään tuottaneet pettymystä vaan lukukokemus oli erittäin nautinnollinen alun tahmeuden jälkeen. Lahiri on ehdottomasti tämän hetken suosikkikirjailijoitani!

LUKUNÄYTE: s.229: "Hän katkaisi narun saksilla ja tunki pallon naruineen roskiin hämmästellen kuinka hyvin se sopi, ajatteli aviomiestä, joka ei enää luottanut häneen, lasta jonka huuto nyt keskeytti hänen puuhansa, untuvikkoperhettä jonka kuori oli särkynyt, tätä aamua joka oli yhtä tyypillinen ja pelottava kuin ne kaikki."

TÄHDET:
+ + + + (+)

SUOSITTELEN tätä, kuin myös "Kaimaa" kaikille.

4. maaliskuuta 2010

Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat
(Ruotsi 2006)
August - palkinto
283sivua.

LYHYESTI: Lapsuus alkoholistivanhempien varjossa. Kyseessä on suomalainen maahanmuuttajaperhe Ruotsissa. He saavat asunnon kaupungin vuokrataloista, joita Sikaloiksi kutsutaan. Lapsen näkökulmasta kirjoitettu.


JUONESTA (ei paljastuksia): Odotin maahanmuuttajakuvausta ja sainkin pileen menneen lapsuuden kuvauksen. Vanhemmat ryyppää, isä hakkaa äitiä ja sitten ne raitistuu ja ratkeaa taas. Leena on kirjan kertoja ja perheen tytär, joka yrittää pärjäillä jotenkin. Kavereillakin on vaikeaa ja Leena yrittää hoitaa kaiken parahin päin.

ERITYISTÄ: Kirja on rankka ja suora. Välillä tekee mieli huutaa ääneen, että älkää nyt hyvät lapset puhuko niin paljon nussimisesta. Tulee epätoivoinen mieli, ettei kukaan aikuinen puutu tilanteeseen. Lauseet ovat lyhyitä. Välillä suomennoksessa on aivan todella herkullisia onnistumisia sanojen kanssa. Kaikesta synkkyydestä huolimatta kirja perusvire on jotenkin toiveikas ja välillä naurattaa. Kirja muistutti minua monesta muusta lapsuuskuvauksesta, mutta erottuu silti positiivisesti omalaatuisuudellaan.

MUUTA: Ruotsalaisten kuva suomalaisista väkivaltaisina juoppoina ei kyllä ole tämän kirjan myötä ainakaan yhtään parantunut.

LUKUNÄYTE (tämä oli hauska): s.13: "Sitten isä harjoitteli puhumaan ruotsia. Hän sanoi että me asuttiin så pra nu. Suttio vem okk en halv kvatraat meeter. Vi har ree rum okk et stuurt hav allteles kulman takana. See på utkiikken!"

SUOSITTELEN: Erityisesti niille, jolla on ollut alkoholin värittämä lapsuus tai halu lukea siitä. Myös 70/(80)-luvun betonilähiöissä kasvanut löytää itsensä. Kirja ei kuitenkaan ole oma-elämänkerrallinen.

TÄHDET:
+ + + +

2. maaliskuuta 2010

sairas, sairaampi, korvatulehdus.

Olen nyt sitten niin kipeä, ettei lukemisesta tule mitään. Kirjapino kasvaa...
Tämmöisiä(kin) arvosteluja tulossa jossain kohtaa lähitulevaisuutta.


Anna Gavalda: Lohduttaja (Tässä on lähes 700sivua. It better be good.)











Me muut. Tietokirja yhteiskuntaluokista. Kirjalla useita toimittajia ja kirjoittajia. (Minulla on lievä fiksaatio tähän yhteiskuntaluokka - aiheeseen, mutta siitä lisää myöhemmin.)









Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti. (Jää nähtäväksi miten tämän kanssa käy, sillä lukemani arviot ovat olleet varsin negatiivisia)