Taina Latvala: Arvostelukappale

Taina Latvala: Arvostelukappale
Suomi 2007
WSOY 190s.

MIKSI?: Lukupinossa odottaa uutuus Välimatka, mutta tämä tuli vastaan ensin.

LYHYESTI: "Kerron, kuinka jonakin päivänä tyttärestämme kasvaa aikuinen nainen. Tyttö saa kokea kaikki samat painajaiset kuin minä: veriset siteet, immenkalvon puhkeamisen, välinpitämättömät sylit, autiot aamut, likaiset vessat, petolliset rakkaudet!"

FIILIS: Ihastuin todella! Tässä on yhtä aikaa munaa ja tyttömäistä herkkyyttä. Kertojan ääni osaa tiivistää aikuistumisen vaikeutta ja kaipausta oivaltaviin lauseisiin, jotka vaikuttavat punastuttavan rehellisiltä. Monessa käsitellään ongelmallista isäsuhdetta, liian aikaisin menetettyä isää tai orastavaa parisuhdetta.

Kirja on novellikokoelman ja romaanin risteytys. Samoja henkilöitä esiintyy monessa tekstissä. Jännite katoaa vähän loppua kohden, mutta en halunnut laskea tätä käsistäni. Nauroin samalla kun sydäntä särki. Nuoren naisen kasvu vaikuttaa kovin varmalta esikoisteosaiheelta, mutta Latvala osaa venyttää aiheita yhtä aikaa tutuiksi ja absurdeiksi. Löytääkö hän miehen, josta olisi isälle vastusta? Erityismaininta siitä miten näissä viitataan tai päädytään terapiaan. Pidin myös siitä, miten tekstistä löytyy raikkaita uskonnollisia viitteitä: Olin valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta minulta pois.

Kirja sai aikanaan Kalevi Jäntin palkinnon, enkä ihmettele miksi.

LAINAUS:
"Olin odottanut hänen näkemistään monta päivää, ja sitten koko homma olikin pettymys. Mikael oli antanut partansa kasvaa. Kun kävelimme kotiin, tiuskin hänelle koko matkan. Perillä Mikael alkoi itkeä. Hänellä oli ollut surullinen lapsuus ja nyt hän joutui asumaan kauhean naisen kanssa."

TOISAALLA: Tämä on jo sen verran vanha kirja, ettei blogistanista löydy arvioita, paitsi Mari A:lta. Mari samaistui ja niin kävi myös minulle. Muitakin hyviä huomioita kirjasta löytyy tuolta.

MUUTA: Pakko mainita, että luin myös (lähes kokonaan) Matias Riikosen Nelisiipisen lokin. Ne ovat nuoren miehen novelleja, jotka ovat ehdolla Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi tänä vuonna. Niissä oli ripaus samaa kuin tässä, mutta en aio kirjoittaa Riikosen kirjasta. Novellit olivat minun makuuni tarpeettoman tylyjä, julmia ja varmaan myös haastavia. Nelisiipisestä lokista löytyy arvio esim. Jorilta ja Ammalta.

KANSI: Kannen kuva on makuni liian rivo, mutta toisaalta osuva. Kirjan nimi on napakymppi.

TÄHDET:
+ + + + (+)

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Suomi 2011
Avain, 256s.

MIKSI?: Mä en tiedä miksi mä ajattelin, että tämä ei ole minun kirjani. Mutta kun se törrötti uutuushyllyssä kirjastossa, otin mukaani.

LYHYESTI: Viiltävän tarkasti ja hienosti kirjoitetut novellit aiheuttivat melkein fyysistä kipua lukijassa. Hyvällä tavalla.

FIILIS: Mä siis olin aivan puulla päähän lyöty siitä miten hieno kirja tämä on. Silfverberg kirjoittaa asioista, joita moni ajattelee, mutta kukaan ei tunnusta eikä ainakaan sano ääneen. Silti hänen ei tarvitse saarnata, vaan tarinan kertominen riittää.

"Hän haluaisi vain kaksi elämää, kaksi rinnakkaista elämänsä juonta, joista toisessa olisi lapsi, toisessa vain hän, ei lasta, ei ketään muuta. Autio planeetta vain hänen kävellä, täydellinen hiljaisuus."


Kymmenen novellia ovat keskenään erilaisia. Eripuraiset ja surevat veljekset keksivät oravalle nimeksi Raija. Pienen pojan pyynnössä kuvastuu aikuisen kaipuu anteeksiantoon. Raskaana oleva nainen päätyy nukahtamaan emakkohäkkiin. Miehen ääneksi vaihdettaessa huomasin jotain vaikeutta sujuvuudessa. Loppua kohden intensiivisyys lukemisesta katosi. Silti tämä on ehdottoman laadukasta luettavaa alusta loppuun. Muutamat henkeäsalpaavat novellit kirjan alussa jäivät erityisesti mieleen.


Kirjan nimi pakottaa ajattelemaan eläinnäkökulmaa, vaikka se ei olekaan  kaikissa novelleissa läsnä. Takakannen karmiva kysymys jää seuraamaan lukijaa sivujen kääntyessä: "Mikä lopulta erottaa ihmisen eläimestä? Mikä muu kuin tavarat, velvollisuudet ja valheet?" 


TOISAALLA: Liisan mielestä novellit jäivät vaisummaksi kuin  esseekokoelma Luonto Pakastimessa. Katjasta tässä on sekä tasapaksuutta että epätasaisuutta. Luettua blogin Sanna sanoo jokaisen novellin olleen tavallaan hyvä. Arjalle novelleista jäi välähdyksiä mieleen kaihertamaan. Karoliina oli lukenut vain(?) Emakkohäkkinovellin ja itkenyt (kohta 3). (Minulla on omituinen tunne, että tykkään koko ajan kirjoista, joista muut eivät ole niinkään tykänneet.)

TÄHDET:
+ + + + (+)

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Suomi 2012
Tammi, 185 sivua

GENRE: Novelleja

MIKSI?: Susan suosituksesta! Arvio oli niin hieno, että kirja pomppasi lukupinoni ensimmäiseksi.

MISTÄ?: Kirjaston uutuushylly, ainainen aarreaittani.

TIIVISTETTYNÄ: "Vähän hämmentyneenä hän ajatteli, että koko juttu oli kuin tandemhyppy: siinä ei ollut kovin paljon järkeä, eikä siitä seurannut mitään merkittävää. Mutta se vain piti tehdä, ja jälkeenpäinkin tuntui siltä, että oli sentään kannattanut."

FIILIS: Ymmärrän Susan ihastuksen ja ihmettelin, miksi en ole lukenut Verrosta aikaisemmin? Kirjailijan ulkonäkö oli tuttu, joten olen sentään jotenkin kartalla, että tämmöinen kirjailija on olemassa. Eikä mikään ihme, kirjan sisäsivulla on mainittu 18 hänen kirjoittamaansa teosta!

Kirja koostuu kovin eri mittaisista ja eri maisemiin sijoittuvista novelleista. Pidin eniten ensimmäisestä osasta, jossa liikutaan selävsti tutussa maisemassa, mutta erityisellä koukulla. Kirjan niminovelli on pitkä, 60-sivuinen raju kertomus toimittajista paikassa, jossa julmuus on normi.

Jäin pohtimaan motiiveja tarinoiden siirtämiseen "kaukaisiin maihin". Oliko tarkoitus sanoittaa maailman pahuutta vai mahdollistaa erilaisesta pahuudesta kertominen? Ahdistuin, ja se varmasti kertoo Verrosen taidosta vähäeleisen nopeasti tuoda lukija henkilöiden ja tapahtumien keskelle, osalliseksi tarinasta.

Tarinat koukuttivat ja veivät mukanaan. Kirjalija hallitsee hienosti sekä lyhyet, muutaman sivun novellit kuin pidemmätkin kokonaisuudet. Suurimmasta osasta olisin halunnut kuulla lisää. Ihailen erityisesti taitoa piirtää niin eläviä henkilöhahmoja oudoissa tapahtumissa niin mieleenpainuvasti, että edelleen muistelen heitä. Käänteet ovat yllättäviä ja nopeita, aivan kuin novellissa pitääkin.

KANSI: Ilman suositusta en koskaan tarttuisi kirjaan, jossa on kyseinen kansi. Less would be so much more.

TOISAALLA: Susan lisäksi  Jori kehui kirjan suoraviivaisuutta ja jujuja. Valopolulla kirjasta löydettiin hiljaista huumoria rankoista aiheista huolimatta (samaa mieltä!) Myös Kirjavinkeistä löytyy arvio.

TÄHDET:
+ + + +

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

Leena Krohn:
Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
Suomi, 1992
165 sivua, WSOY
Finladia-voittaja 1993

MIKSI?: Poimin tämän oikeastaan Finlandia-haasteesta. Krohn on kiinnostanut, mutta en ole päässyt hänen kirjoihinsa mukaan. Ajattelin, että novellit voisivat toimia paremmin.

LYHYESTI: Esseenovelleja olemassaolosta tai olemattomuudesta? "Olemassaolo on ihmiskunnan yhteinen, jaettu uni, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu todella." sanotaan tuossa etukannen selityksessä.

FIILIS: "Mutta me, me kuljemme niin usein harhaan, koska olemme vapaampia erehtymään ja koska katsomme itseämme emmekä eteemme."

Tekstistä löytyy monia helmiä, yksittäisiä lauseita ja kuvauksia kuolemasta, kohtaamisista, unista ja siitä mikä voisi olla totta. Ehkä onkin? Liikutaan fiktion ja faktan rajoilla. Ja kuitenkin: nämä ovat minun makuuni pikemminkin filosofisia esseitä, kuin kaunokirjallisuutta. Siitä syntyi pettymys.

Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joiden ymmärtämättömyydestä tulee paha mieli. Krohn on niin arvostettu ja teos on voittanut Finlandian. Silti tämmöinen yliopistokoulutettu kirjojenkuluttuja ei päässyt mukaan näihin 12 novelliin kuin hetkittäin. Voisin heti veikata, että aika monelta muulta on voinut jäädä lukematta, vaikka kirja ei pitkä olekaan.

Lukupiirissä keskustellaan toukokuussa Krohnista, joten sitten varmasti saadaan muitakin mielipiteitä. Ehkä yritän (taas) jotakin toista romaania häneltä tai sitten vain luovutan.

HS:n erittäin kehuva arvio löytyy täältä. Jos joku muu on lukenut tämän niin kertokaa mietteitänne (ja linkitän mielläni arvion). Otan myös vastaan Krohn suosituksia.

"Mutta myöhemmin ihminen ei keskity kokemiseensa vaan siihen, mitä hän on jo kokenut ja mitä hän pian odottaa kokevansa. Eilinen ja huominen eivät jätä häntä rauhaan."

TÄHDET:
+ + +

Siobhan Fallon: You Know When the Men Are Gone

Siobhan Fallon: You Know When the Men Are Gone
Yhdysvallat 2011
240 sivua
Kindle edition for iPhone

MIKSI: Joskus vähän sattumaltakin bonggaa jonkun uutuusilmiön. Tästä kohistiin tammikuun uutuutena jenkkikirjallisuus- ja blogimaailmassa.

LYHYESTI: Kun miehet ovat kaukana sodassa ja naiset ja lapset keskenään kotona, tapahtuu kaikenlaista.

FIILIS: Aika harvojen suomalaisnaisten miehet lähtevät esim. rauhanturvaajiksi (useammin kai on laiva- tai työmatkaleskiä?). Yhdysvalloissa satojen tuhansien sotilaiden vaimot ja lapset asuvat omissa military base- yhteisöissä sillä välin kun miehet ovat vuoden komennuksella Irakissa tai Afkanistanissa. Sitten he palaavat ja valmistautuvat lähtemään uudelleen. Novellikokoelma on sijoitettu yhteen tällaiseen kotirintamayhteisöön: Fort Hoodiin Texasissa.

Itse tunnen muutaman sotilaan vaimon, joten tiesin ehkä hitusen siitä mistä kirjassa on kyse. Kirja ei ole minusta mitenkään sotaa puolustava eikä sitä kritisoiva, vaan tässä keskityttään parisuhteisiin ja perheisiin erityisessä ympäristössä. (Itse suhtaudun varsin kriittisesti Yhdysvaltojen ulkopoliittisiin ratkaisuihin Bushin toimikaudella, mutta kirja ei lainkaan edellytä puolen ottamista suuntaan tai toiseen.) Aiheet ovat sinällään tavallisia: miten  pelätään tuleeko toinen koskaan enää kotiin ja missä kunnossa, miten lapset oppivat kävelemään ilman että isä näkee, kuinka yksinäisyys ajaa toisen syliin, kuinka sodan tapahtumia ei voi jättää komennukselle.

Tässä videossa kirjailija itse kertoo kirjastaan:

 

Yhdeksän erillistä tarinaa ovat kipeitä, suoria ja kaunistelemattomia. Ne osaavat kuitenkin yllättää ja jättävät tilaa lukijan tulkinnoille. Lukija pääsee välittömästi mukaan päähenkilön elämään ja samaistuu: ikävä, mustasukkaisuus, väärinkäsitykset, muuttuminen, pelot - nuo kaikki ovat varsin universaaleja tuntemuksia parisuhteessa. Novellien loput jäävät ehkä liiankin avoimeksi (vaadin tietää mitä heille sitten tapahtui!), mutta toisaalta on aina positiivista kun toivoo että tarina olisi vielä jatkunut. 

MUUTA: Eivät nämä ole Munroa, mutta suosittelen silti. Omassa lajissaan lupaava esikoisteos. Kirjailija on itse asunut Fort Hoodissa ja on siis sotilaan vaimo. Kirjailijan tyylikkäille kotisivuille tästä. Siellä on myös kuvia oikeasta Fort Hoodista, joka on varsin erikoinen paikka.

TÄHDET:

+ + + +

Onkohan tämä kuitenkin liian "amerikkalainen" kirja menestyäkseen kotimaansa ulkopuolella? Kiinnostuitko?

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Jussi Valtonen: Vesiseinä
Suomi 2006
212 sivua

MIKSI?: Ihastuin Valtosen kirjaan "Siipien kantamat" enkä joutunut pettymään tähänkään.

LYHYESTI: Ihmisiä epämukavissa asennoissa, heidän valintojaan ja niiden seurauksia.

FIILIS: Ihan ensi on sanottava, etten ihan ymmärrä, miksi tämä kirja löytyi novellit-hyllystä. Jos tajusin mitään, niin läpi kirjan kulki samat henkilöt ja heidän tilanteensa eri elämänvaiheissa, tosin vaihtoehtoisissa sellaisissa.  Ehkä kyse on siitä, että luvut toimisivat itsenäisestikin?

Yksi kirjan luvuista, nimeltään Afrikka, on voittanut H.J Erkon kirjoituskilpailun ykköspalkinnon. En tiedä onko Valtonen rakentanut kirjansa tämän novellin hahmojen ympärille, mutta kokonaisuus toimii silti hienosti.

Valtosen tavassa kirjoittaa on jotain aivan erityistä: sanat ja näkymät osuvat, huumori puree ja inhimillisyydessään ja aitoudessaan henkilöt tulevat kaikessa vajavaisuudessaan lähelle. En silti voi sanoa pitäneeni oikeastaan kenestäkään. Mutta se ei haitannut. Pidin mahdollisista maailmoista: ei ole selvää minne tie johtaa ja eri reitin valittuaan menee aina uuteen suuntaan. Valtosen "siviiliammatti", psykologi, näkyy kirjassa selvästi. Hän osaa todella aidosti kuvata apua tarvitsevan ihmisen maailmaa kuin myös hänen, joka kulkee rinnalla.

Novellien (kutsutaan niitä nyt sitten siksi) aiheet käsittelevät mm. perhettä, alkoholisimia, parisuhdetta, mielenterveyttä ja kaikkia näitä hankalissa näkövinkkeleissä. Valtonen valitsee eri reittejä ja tarkastelee  tapahtumia vesiseinän läpi: valintojen seurauksia voi katsella, mutta niiden kulkuun ei pysty vaikuttamaan. Voittajanovelli Afrikka on koskettava kertomus perheenäidin sairastumisesta masennukseen. Valtonen tavoittaa siinä hienon intensiivisesti yksinjäävän isän ahdinkoa ja selviytymistä.

LAINAUS (K15):

"Rapujuhlista tuli fiasko. Aloimme riidellä jo ennen kuin pääsimme Fiskarsiin. Kun ensimmäiset vieraat tulivat, Elli huusi avioeroa saunan portailla. Ihmisoikeusjuristi ja sen taloustieteilijä vaimo saivat kuulla, kuinka vastenmielinen maailmankuva minulla oli, kuinka ajattelin vain rahaa ja kuinka kyrpäni oli sängyssä löysä koska join liikaa ja kuinka väsynyt Elli oli puhumaan tästä asiasta tai muista asioista, joita se ei jaksanut edes mainita, tai mistään asioista."

Suosittelen Valtosta kaikille! En ymmärrä miksi hän on jäänyt niin vähälle huomiolle. Uusia kirjoja odotellessa...

MUUTA: Yritän yleensä pitää kirjat ja kirjailijat erillään. Kuitenkin tutustuin syksyllä Valtoseen (vähän ja sattumalta) ja hänestä oli mahdoton olla pitämättä. En silti ajattele olevani puolueellinen, en ainakaan myönnä.

LINKIT:
Arviot kirjavinkeissä
ja kiiltomadossa

TÄHDET:
+ + + +

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Kanada, 2009
365 sivua

MIKSI?: Ihastuin Munroon todella aikaisemmin tänä vuonna kun luin novellikokoelman Karkulainen. Halusin tämän uutuuden käsiini ehdottomasti.

LYHYESTI: Novelleissa liikutaan skandaalilehdistöaiheissa, mutta niin hienosti ihmisiin keskittyen, ettei kirjailijaa voi mitenkään syyttää "myyvien" aiheiden valinnasta.

FIILIS: Ensimmäisen novellin luin melko järkyttyneenä. Sen aihe oli kauhea, mutta silti vangitseva. Yöllä näin vielä kamalaa painajaista, joka mukaili novellin aihepiiriä. En taida muistaa, milloin kirja olisi aiheuttanut pahan unen. Jatkoin silti ahneesti ja aiheetkin hieman lempenivät.

Aiheet vaihtelevat kirjassa, mutta jokainen yksittäinen novelli luo hienon ja eheän kokonaisuuden. Tarinoiden nopeasti luotu jännite ja tapahtumat riittävät itsellään hienosti. Yksi suosikeistani, "Vapaat radikaalit", saa jopa jännityskertomuksen piirteitä. Munron taito ja kirjoittamisen hienous on kuitenkin toisaalla. Novelleiden ihmiset ovat tavallisia, keitä vaan, ja heille sattuu aivan tavallisia asioita. Heidän havainnointinsa, ristiriitansa ja ajatuksensa tulevat lukijan iholle. Näissä tarinoissa jokin hetki muuttaa koko elämän. Joskus se hetki menee päähenkilöltäkin ohitse. Kieli on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, kuten myös kerronta.

Monet novelleista jäävät elämään mieleen. Toisista toki löytää jotain enemmän kuin toisista. Minä löydän joistain lauseistakin taikaa. Novellin päätöslauseena on aivan uskomattoman voimallista kirjoittaa: Minusta tuli aikuinen, ja vanha.

Kirjan niminovelli, Liian paljon onnea, poikkeaa jotenkin kaikista muista. Se on sijoitettu viimeiseksi ja sisälsi ensimmäisen Munro pettymykseni. En vain päässyt siihen enää mukaan, vaikka olin todella pitänyt kirjasta.

LAINAUS:

"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mitään mahda."

ERITYISTÄ: Munro täyttää alkavana vuonna 80 vuotta!?! Ihailen suuresti tällaisen terän säilymistä kirjoittamisessa. Munro kirjoittaa edelleen merkittävää tekstiä tarvitsematta menneitä meriittejä.

MUUTA: Munron, Lahirin ja muidenkin tänä vuonna lukemieni novellien myötä olen karistanut kaikki ennakkoluuloni novelleja kohtaan. Hyvä novellikokoelma voi olla aivan yhtä hyvä kuin romaani. Hyvän novellin kirjoittaminen on todella ihailtava taito.

TÄHDET:
+ + + + (+)

Alice Munro: Karkulainen

Alice Munro: Karkulainen
Kanada 2004
395 sivua

GENRE: Novelleja

MIKSI?: Olen kuullut kehuja. En muista keneltä. Aivan sattumalta otin tämän kirjaston hyllystä.

LYHYESTI: Omaa elämää ei pääse karkuun.

FIILIS: Kirjan kahdeksan novellia (joista 3 on sama päähenkilö) kertovat eri ikäisistä naisista, joiden elämä on muuttumassa tai muuttuu. Munro vaatii kärsivällisyyttä - täytyy heittäytyä ja luottaa siihen, että kirjailija kyllä palkitsee lukijansa. Monet novellit avautuvat vasta pikku hiljaa ja vaiheittain: salaisuudet paljastuvat, menneisyyden valinnat saavat uuden merkityksen.

Munrossa yhdistyy se, mikä on hyvää monessa hienossa kirjailijassa. Hän osaa pelata odotuksella, muutoksella ja valinnoilla. Näiden naisten elämään ja tunnelmaan pääsee hetkessä, mutta heistä myös luopuu, vaikkakin haikeasti. Lukijaa ei opeteta, vaikka aivan varmasti täytyy tuntea sympatiaa novellien henkilöitä kohtaa.  Niin kuin elämässä, kaikki ei aina selviä edes lopuksi.


Minun suosikkini oli mini-romaani kirjan sisällä, eli tuo kolmen novellin kokonaisuus. Harvoin novelleita lukevana on varmaan ymmärrettävää, että pitempi jakso puhutteli eniten.

Kirjan takakannessa sanotaan, että kirjan erinomaisuuttta ei voi pukea sanoihin, tai lainauksiin, se on luettava itse. Olen samaa mieltä.

MUUTA: Munro on julkaissut paljon, mutta on erityisesti novellisti. Nainen on syntynyt vuonna -31 ja kirjoittaa yhä. Aion ehdottomasti lukea lisää!

TÄHDET:
+ + + + (+)

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri: Tuore maa
(Yhdysvallat/Intia 2008)
434sivua.
Novellikokokoelma

LYHYESTI: Novelleita intialaisista Yhdysvalloissa ja maailmalla.

FIILIKSIÄ: Tuntui, että kirjalla kesti päästä vauhtiin. Kolmannesta novellista eteenpäin olin kuitenkin täysin Lahiri-hypnoosissa. Novellit ovat tietynlaisen hitauden ja viiltävyyden mestarillisia esimerkkejä: pahin tapahtuu ikään kuin sivulauseessa, koruttoman julmasti. Arkisellakin on silti paikkansa.

MUUTA: En ole lukenut novelleita aikoihin, mutta tämän luettuani en kuolemaksenikaan keksi miksi? Minua on pelottanut novelleissa se, ettei henkilöihin ehdi kiintyä tai tutustua kunnolla. Tuoreeessa maassa näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kirjan henkilöt jäävät elämään mieleen ja kaiken voi kuvitella tapahtuneen juuri niin kuin se on kerrottu. Kirjan viimeiset 150 sivua on eräänlainen pienoisromaani, sillä näiden henkilöiden tarina jatkuu kolmen erillisen novellin läpi. Kriittinen huomioni on, että monessa novelissa ratkaisu tai käänne jätettiin aivan viimeiseen kappaleeseen.

"KAIMA" VAI "TUORE MAA"? Ihastuin todella ensimmäiseen lukemaani Lahiriin, eli "Kaima" - romaaniin. Nämä novellit eivät myöskään tuottaneet pettymystä vaan lukukokemus oli erittäin nautinnollinen alun tahmeuden jälkeen. Lahiri on ehdottomasti tämän hetken suosikkikirjailijoitani!

LUKUNÄYTE: s.229: "Hän katkaisi narun saksilla ja tunki pallon naruineen roskiin hämmästellen kuinka hyvin se sopi, ajatteli aviomiestä, joka ei enää luottanut häneen, lasta jonka huuto nyt keskeytti hänen puuhansa, untuvikkoperhettä jonka kuori oli särkynyt, tätä aamua joka oli yhtä tyypillinen ja pelottava kuin ne kaikki."

TÄHDET:
+ + + + (+)

SUOSITTELEN tätä, kuin myös "Kaimaa" kaikille.