Nigeria 2003 (suom. 2010)
350 sivua, Otava
MIKSI?: Ihastuin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa teokseen, siitä voit lukea täältä. Jostain syystä olin varma, että pettyisin hänen esikoiseensa. Blogien hehkutuksen kautta tartuin vihdoin tähänkin. Hyvä niin.
LYHYESTI: Perheväkivaltaa ja ahdistavaa kristillisyyttä afrikkalaisittain.
FIILIS: Kirjan lukemisesta ehti kulua liikaa aikaa tähän arvioon, mutta yritän silti tavoittaa siitä jotain. Tarina on kirjoitettu taitavasti nuoren naisen, Kambilin, näkökulmasta. Hänen maailmansa tuntuu kaikessa karuudessaan mahdolliselta ja todelliselta. Perheen isän karmea väkivaltaisuus ja täydellisen kontrollintarve on verhottu fundamentaaliseen (katoliseen) uskonnollisuuteen. Taloudellinen menestys, vapaustaistelijan status ja hyväntekeväisyys tekevät asetelmasta erityisen vastenmielisen. Perheen nuorten irtautuminen kodista ja kasvutarina tapahtuu isän sisaren perheen kautta. Elämään tuleekin naurua ja vapautta. Kaikeksi ihmeeksi maailma ei romahdakkaan, vaikkei tee juuri niin kuin isä on sanonut.
Pidin kirjasta paljon, mutta huomaan suhtautuvani siihen kriittisemmin nyt kuin koskettava jälkimaku on jo hiipunut. Adichien aihe on erittäin haastava: miten kuvata uskottavasti murrosta pois täydellisestä kontrollista,vääristyneestä uskomusjärjestelmästä ja vahingoittuneista ihmissuhteista? Kirjan loppu oli yllättävä, ehkä olisin toivonut jotain enemmän. Kaikkein eniten jäin miettimään Kambilin veljeä ja hänen valintojaan.
Adichien tekstissä tunnelmat, tuoksut ja värit tulevat lukijan lähelle. Teksti vie mukanaan. Puolikas keltaista aurinkoa on selvästi isompi kirja, historiallinen ja laaja, kun taas tämä on enemmän Kambilin tarina. Mutta Adichien poikkeukselliset kirjalliset kyvyt tulevat ilmi molemmissa kirjoissa.
Roomalais-katolinen kirkko voisi olla (tai on ehkä ollutkin?) hitusen pahoillaan tästä romaanista. Usko esitetään todella synkkänä, iloittomana ja rangaistukeskeisenä. Onneksi siellä oli sentään se yksi erilainen pappi ja Ifeoma-tädin perhe. (Aivan pakko mainita, että olen ollut tekemisssä monienkin nigerialaisten kristittyjen kanssa jotka ovat olleet täynnä iloa, rytmiä ja rakkaudellisuutta. Eivät kyllä ole olleet katolisia ;))
TÄHDET:
+ + + + (+)
Tästä on ilo lukea hyvä arvio toisensa jälkeen, sillä pidin "Puolikkaasta keltaista aurinkoa" niin paljon ja toivon pitäväni tästäkin. Kunhan sinne saakka pääsen.
VastaaPoistaKiitos arviosta!
Ihana, että pidit kirjasta! On ollut todella kiinnostavaa lukea arvioita kirjasta, josta itse pidin kovasti.
VastaaPoistaMinä koin tuon uskonnollisuuden kaksiteräisenä miekkana: Kambilin isän ääriliike ja toiminta tuomitaan kirjassa selvästi. Toisaalta isoisän, tädin ja nuoren pastorin uskonnollisuus ovat erilaisuudessaan sallivia ja toisia kunnioittavia. Pidin siitä, että uskonnosta oli rinnakkain eri muotoja. Uskonto itsessään kirjassa ei ollut paha tai hyvä, mutta se miten sitä toteutettiin saattoi sitten yltää hyvyyteen tai pahuuteen. Kambilin isähän asettui Jumalan rooliin palkitsemaan ja rankaisemaan seurakuntalaisia, kotikyläläisiä ja perhettään. Uh, pitkään aikaan en ole kirjamaailmassa kammoksunut ketään henkilöä niin kuin Kambilin isää.
Karoliina - kyllä kannattaa, vaikka tämä onkin erilainen.
VastaaPoistaValkoinen kirahvi - On se totta, että Ifeoman perhe on myös uskonnollinen, mutta lämpimällä ja armollisella tavalla. Oli jotenkin vaikea tajuta miksi Kambilin isästä oli tullut sellainen? Mistä se kaikki viha ja väkivalta nousi? Kun siis hänen siskonsa ja isänsä olivat kuitenkin niin erilaisia. Kaipa niin vain voi käydä...
Minä en ole vieläkään saanut luettua Puoliaks keltaista aurinkoa enkä tätäkään vaikka molemmat löytyvät omasta hyllystäni. Odotan kummaltakin aika paljon;)
VastaaPoistaIhan loistava kysymys, minkä esitit isään liittyen. Mitä ihmiselle tapahtuu, että hänestä tulee despootti ja julma omaa perhettään kohtaan? Isäkinhän oli toisaalta henkilönä kaksijakoinen: jakoi rahaa kylänsä väelle ja kohteli uskonveljiään ja -sisariaan mitä kunnioittavimmin. Kukapa olisi uskonut, millainen tyranni hän kotiväelleen oli.
VastaaPoistaEhdottomuuden minä tähän jotenkin liitän. Sen, että yksioikoisesti jokin tietty on se ainoa oikea tapa katsoa maailmaa. Hurahtiko isä uskoon lähetystyön myötä, alkoi vihata itseään ja juuriaan? Halusi kitkeä kaiken sen itsestään ja perheestään kieltämällä, puhdistamalla, vihaamalla? Vai oliko isä sittenkin mieleltään sairas?
Voisin lainata Karoliinaa sanasta sanaan. :) Pidin todella paljon Puolikkaasta keltaista aurinkoa ja odotan tutustumista Purppuranpunaiseen hibiskukseen, vaikka se kertookin "pienemmän" tarinan.
VastaaPoistaSanna - suosittelen tarttumaan kun kerran omasta hyllystä löytyy nämä helmet. Se on kyllä aina vaikeaa kun odotukset on korkeat, mutta näihin kirjoihin on silti vaikeaa pettyä.
VastaaPoistaValkoinen kirahvi - on tosi vaikea vetää rajaa, mutta täytyihän isän olla mieleltään sairas. Se on hurjaa tuollainen vallankäyttö: tavallaan antaa huomiota, kerätä toisten ihailua ja rakkautta ja sitten aivan hetkessä kääntää se täysin silmittömään väkivaltaan. Tuolla tavoin tehdään juuri toisia ihmisiä hulluksi, luulisin. Eikä kukaan perheenjäsenistä kovin hyvin selvinnytkään...
lumiomena - pinoon vaan :)
(Luin Karoliinalla, että sulla on menossa 'siskoteemaputki'. Lue sitten Susan Fletcherin Meriharakat.)
VastaaPoistaLeena - mä just luinkin ja siitä seuraavaksi :)
VastaaPoistaKambilin isä on kotityranni, ja mielestäni siinä on kyse vallasta. Rajoittamaton valta on aina vahongollista. Jotenkin isä on päätynyt käsitykseen, että hän voi tehdä ja hänen ehkä omasta mielestään pitääkin tehdä näitä kammottavia tekojaan pitääkseen perheensä "kurissa". Isäähän pelottaa, että lapset siskon luona huomaavat, että hänen menetelmänsä ovat kyseenalaisia. En tiedä, näin minä tulkitsin sen. Muuten, jos Kambilin isä tuntuu kauhealta, kannattaa tutustua Hilkka Ravilon Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -kirjaan. Siinäpä vasta "isä" vailla vertaa :/
VastaaPoistaKirsi Hietanen - niin kyllä minäkin näen sen ensisijaisesti sairaalloisena vallankäyttönä, joka lähtee ihan käsistä. Onhan sille monia "hyviä" perusteita kuten vaikkapa "raamatullisuus", "rakkaus" lapsia kohtaan (ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa), hyvä tulevaisuus (koulumenestyksen takaaminen) jne. Täytyy se olla melkoinen pelko, että lapset irtautuisivat isän vallan alta.
VastaaPoistaNäille kirjallisuuden kauhuisille voisi perustaa jonkinlaisen vertaistukikerhon :) Ravilon kirjasta en ole kuullutkaan, pitääkin tutustua jossain kohtaa.
Käy kurkkaamassa blogissani, kirjotin siitä viimeksi! Tuo vertaistukiryhmäidea on hieno :) Myös äiti-tytär-suhteessa kärsineet kirjojen hahmot voisi koota yhteen...
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPoistin ylläolevan kommentin, kun siinä oli niin paljon virheitä. Sitä piti sanomani, että sanon samaa kuin monet muutkin: Puolikas keltaista aurinkoa oli niin hieno lukukokemus, että odotan myös tästä yhtä hienoa.
VastaaPoistaVallankäyttöä karmeimmillaan! Tuli vielä mieleen se kohtaus, jossa isä antoi "rakkauden" lapsillee teekupistaan:lasten piti hörpätä teekupista ennen isää, jolloin he vastaan ottivat isän rakkauden. Mietin, oliko isä neuroottinen vai mistä tässä oli kysymys? Onko jolla kulla teistä tietoa, onko kyseessä jokin kulttuurinen tapa? Jeesukseenhan tässä viitattiin ja liittyihän tee Hibiskukseen ja kirjan juonen käänteisiin oleellisesti. (En halua paljastaa tässä yhtään enempää.)
VastaaPoista