Harvoin luen kirjoja, jotka tekisivät VAIN surulliseksi. Aika vähän sellaisia kirjoja onkaan, surullisissa kirjoissa on lähes aina vahva toivon ja valon näkökulma läsnä. En useinkaan pidä kirjoista, jotka menevät "from bad to worse" (poikkeus tähän sääntöön on esim.
Tuhat loistavaa aurinkoa, joka oli kuitenkin hyvä kirja). Tietysti on kirjoja, jotka ovat vaan niin huonoja, että meinaa itkettää. Surullisista kirjoista tulee mieleen myös tositarinoita:
Tina ja Reko Lundan: Viikkoja, kuukausia, Kluun: Vaimo kävi lääkärissä, Veikko Huovinen: Pojan kuolema, Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle, jotka kaikki kertovat läheisen menettämisestä todella koskettavasti. Näistä Kluunin kirja on oikeastaan romaani, joka nauratti myös kovin. Suosittelen lämpimästi kaikkia, mutta kehoitan varutumaan isolla paketilla nenäliinoja näiden lukemiseen.
Tähän päivän haasteeseen vastaan kuitenkin, että Nuoren Wertherin kärsimykset. Siksi, että se on hieno klassikko (sopii klassikkohaasteeseen). Siksi, että se saa ymmärtämään, että nuori epätoivoinen rakkaus ei ole muuttunut miksikään. Siksi, että onhan se varsin epätoivoinen ja surullinenkin tarina.
J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)
