Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol  Oates: Sisareni, rakkaani
Yhdysvallat 2008 (suom.2012)
730s. Otava

MIKSI?: Luin muutaman rivin, jotka vakuuttivat, että tämä tiiliskivi kannattaa ehdottomasti lukea. Aiemmin Oatesilta luettuna on itselläni vain Kosto: Rakkaustarina.

LYHYESTI: Isoveljen kertomus perheestään ja pikkusiskonsa murhasta.

Skyler          minulla on välillä niin paha olo
Kukaan ei rakasta minua Skyler     rakastatko sinä minua  Skyler?

FIILIS: Tämä on erikoinen kirja. Se kertoo keksityn tarinan oikeasta ja kamalasta pikkutytön murhasta. Kaikki kerrotaan 19-vuotiaan Skyler -isoveljen kautta, jonka elämä on mennyt alamäkeä. Hän muistelee lapsuuttaan, vanhempiaan, siskoaan ja kaikkea sitä mitä tapahtui. Tämä on tutkielma katastrofaalisesta vanhemmuudesta ja psykopatiasta.

Bliss on pikkusisko, josta tulee kuuluisa luistelijatähti ennen kuin hän täyttää 7-vuotta. Perheen dynamiikka muuttuu entisestään: isä on entistäkin harvemmin kotona(Moskovassa, Kalkutassa, ehkä Singaporessa?) nopeasti vaihtuvat "Mariat" hoitavat Skyleria, Jeesusta rukoillaan ettei Bliss kaadu (tämä on kohtalomme!), seurapiireihin alkaa sadella kutsuja (vihdoin!), mamin ja Blissin kauneushoidot vievät paljon aikaa ja rahaa, Skylerin pitäisi yrittää näytää normaalilta kuvissa (älä tuota pettymystä mamille!).

Olisin voinut inhota kirjaa, sillä kestän huonosti ahdistavaa psykologista jännitystä. Oates on niin monella tapaa taitava: hän kirjoittaa ensin viattoman lapsen näkökulmasta, rakentaa tapahtumia ironisen hauskasti(!) ja jännite henkilöiden ja lukijan välillä on kuin taikuutta. Tarpeen vaatiessa kirjailija etäännyttää ja alkaa itsekin tarkastella tekstiään ulkopuolisena. Ihmeellisintä on ehkä se, että kirja on täysin epäuskottava 19-vuotiaan narkkarin kirjoittamaksi, mutta silti sen lukee silmää räpäyttämättä totena. Teksti on niin aitoa ja "helppoa", ettei lukija voi kuin hämmästellä.

Ehkä ahdistavuudesta ja raskaudesta vie pois myös se, etteivät todelliset tapahtumat tule yllätyksenä. Tällöinhän lukija pääsee tarkkailemaan tekstiä vähän eri näkökulmasta. Jännite pysyy silti - oikeastaan vasta jossakin sivun 600 jälkeen herpaannuin hetkeksi. Olin lukevani tekstistä myös monia teräviä (ja oikeutettuja) piikkejä, joita heitetään mm. amerikkalaista oikeusjärjestelmää, julkisuushakuisuutta ja lasten lääkitsemistä kohti.

Kirja on myös visuaalisesti erityinen. Siinä on paljon alaviitteitä ja muutakin poikkeavaa. En tiedä tuovatko ne lisää lukukokemukseen, mutta arvostan yritystä rikkoa perinteisiä sivurakenteita.

TOISAALLA: Leena Lumen hengästyttävä arvio
Norkku luki englanniksi
Unni kirjoittaa perusteellisesti kirjasta

TÄHDET:
+  + +  +

Richard Powers: Muistin kaiku

Richard Powers: Muistin kaiku
Yhdysvallat 2006 (suom.2009)
647s. Gummerus
National Book Award

MIKSI?: kirjoitin tiiliskivikaipuusta täällä. Muisitin kaiku oli sitten ainoa, joka tuosta kuvastusta pinosta tuli tällä erää luetuksi ja lukemisessa kesti i-kui-suus millä tahansa kirjablogimittapuulla.



LYHYESTI: Tiivistä 647s? Neurologiaa, aivoja, muistoja ja kurkia. Ihmissuhteita.

FIILIS: Luin kirjaa todella kauan monestakin syystä. Joka tapauksessa palasin siihen aina uudelleen. Vakavaan autoonnettomuuteen joutuneeseen Markiin, joka ei pysty tunnistamaan rakkaimpia ihmisia enää onnettomuuden jälkeen. Tai ajattelee näiden olevan kopioita ja vakoojia. Karinin, Markin siskoon, joka palaa elämään, jonka on jättänyt taakseen. Aivotutkija Walteriin, jonka ura ja elämä vaikuttavat murentuvan. Kirjaan sisältyy myös hienoinen jännitysjuoni, paperille kirjoitettu viesti, jonka arvoitus selviää vasta lopussa.

Ihailen Powersin tekemää valtavaa pohjatyötä monestakin aiheesta - neurotieteet, muisti ja sitten vielä kurjet. Se, että hän pystyy kirjoittamaan tämän kaiken taitavaksi romaaniksi (tarinaksi) on vielä hämmästyttävämpää. Silti kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, se harhautuu paikoittain liikaan pikkutarkkuuteen ja maalailuun.

Pysäyttävintä kirjassa on kysymykset minuudesta - milloin olen vielä minä? Miten toiset näkevät minut, miten toiset muistavat minut, miten itse näen itseni? Kuka minä olen suhteessa toisiin? Mitä minä muistan ja ovatko muistoni totta?

Pidin siitä, ettei Powers tee lukijalle kokonaan valmista, vaan jättää myös rosoja. Kieli on pitkälti harvinaisen nautinnollista ja toimivaa. Suosittelen tutustumaan.

MUUTA: Viime vuonna ilmestyi Powersin Suopeus, jota on luettu aika paljon blogeissa. MYös yli 900-sivuinen Laulut, jotka lauloimme kerran on suomennettu.

TOISAALLA: Leena Lumi, joka ylisiti kirjaa, on myös yksi syy miksi luin tämän.
Olivian Mari oli aikoinaan pohtinut paljon samoja kuin minäkin, huomasin.
Kirjavinkkien Mikko sanoo, että mukaansatempaavien juonien ystävien kannattaa jättää kirja välistä (minä olen samaa mieltä.) Silti Mikkokin tykkäsi.
HS kehuu.

TÄHDET:
+ + + +

Tiiliskivikaipuu

Vapaus (älkää kyllästykö, aion nimittäin muistutella tästä) sai minut kaipaamaan tiiliskiviä. Helmi K(ekkonen) ihqussa blogissaan kertoi juuri Haahtelasta ja kuinka hän pitää pineistä kirjoista, "joissa tuntuu että jokainen lause on tärkeä ja hiottu, joissa ei tunnu olevan mitään turhaa." Tällainenhan on myös Valinta, josta itsekin pidin paljon. Mutta Valinnan kohdalla toivon, että tarina olisi jatkunut.


Luulen, että bloggaus on ilman kenenkään pyyntöä saanut minut lukemaan enemmän lyhyitä kirjoja. Tiiliskivissä kun kestää kauan - on se tosin elämäntilanteenkin kysymys. Tulee myös erilaisia kausia lukemisessa. Nyt huomaan kaipaavani pitkiä kaaria- tarinaa ja henkilöitä, johon voi uppoutua pidemmäksi aikaa. Tasapainoa tulee toki monista muista kirjoista, joita voi lukea samaan aikaan - tiiliskivi ei ainakaan kulje kovin kepeästi mukana.

Tai sitten olen vain kehittänyt vaihtoehtoisen liikuntamuodon. Olen lopettanut kaiken urheilun raskauden ja vauvan jälkeen. Mutta nyt siis harrastan tiiliskivien kantamista kirjastosta.

Nähtäväksi jää kuinka monta tulen kuvatuista kirjoista lukemaan. Mistähän  aloittaisi?