Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli

Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli
Suomi 2012
189s WSOY (Johnny Kniga)

LYHYESTI: Erkki virittelee hirttoköyttä ja kaikilla muilla vasta vaikeaa onkin.

MIKSI?: HS:n arvio herätti kiinnostuksen ja kirjaston uutuushylly tarjosi mahdollisuuden. Palviainen on uusi tuttavuus, vaikka tämä on jo hänen kuudes romaaninsa.


"Tosiasiassa  mikään ei traumatisoinnut minun lapsuuttani, ellen minä itse jälkikäteen. Koskaan ei ole myöhäistä saada onneton lapsuus. Minut traumatisoi aikuisuus. Jotain tapahtui heti kun täytin kahdeksantoista."

FIILIS: Minä jaksan ihastua näihin omalaatuisen suoria ja  tiukkoja lauseita kirjoittaviin, (useimmiten) miehiin. Palviaisen teksti on myös täynnä mustaakin mustempaa huumoria, joka osuu kohteeseensa kaikista raskaista tapahtumista huolimatta.

Täytyy kai sen olla jonkin sortin parodiaa, miten monta synkkää teemaa tähän on nostettu. En taitaisi keksiä mitään lisää vaikka yrittäisin? Mutta kirjailija ei repostele näillä, vaan rakentaa näkyviksi ihmiset tarinan takaa.

Erkki on sössinyt elämänsä ja kuolemansakin. Johanna on jättänyt elämättä ja se on Erkin vika. Ei auta kuin porautua pohjamutiin: olemassaolon merkitykseen, syyllisyyteen, anteeksiantoon, uskoon ja tietysti rakkauteen. Kirjailija selviytyy näistä esimerkillisen vähäkliseisesti, päätymättä kuitenkaan liikaan kyynisyyteen. Paljon jää myös auki.

Erkki kuulostaa puistattavan todelliselta yrittäessään ymmärtää itseään. Todellisilta tuntuvat myös muut hahmot - tosin pastori Arja oli minusta jotenkin erityisen ärsyttävä. Kiinnostava hänkin silti.

Joku tässä myös tökki, vaikka se joku onkin hankalasti määriteltävissä. Ehkä parodian ja vakavuuden suhde on silti liian ristiriitainen?

TOISAALLA: En löytänyt kuin Marissan arvion tästä. Onko muut lukeneet?

TÄHDET:
+ + + +

50shades (luku, jossa puhutaan seksistä, kirjailmiöistä ja suositeltavasta "eroottisesta trilleristä")

Fifty Shades of Grey - trilogia on kokonaisuudessaan keikkunut New York Times -bestseller listalla nyt 26viikkoa (eikä putoamista näy lähitulevaisuudessa). Listalla on juuri nyt myös lukemani Gone Girl. Viime vuonna tällä samalla viikolla Katherine Stocketin Piiat (The Help) oli pysynyt listalla kaikkiaan 27 viikkoa. Silloin listattuna oli myös mm.  David Nichollsin Sinä päivänä (One Day)(5), Tatiana De Rosnayn: Avain(Sarah's Key)(3) ja Sarah Gruenin Vettä elefanteille (Water for Elephants)(30). Suluissa viikot listalla tarkasteluhetkellä.

Nämä mainitut kirjat toimikoon esimerkkeinä listan kirjoista: niistä joita amerikkalaiset lukevat, ja jota päätyvät myös suomalaisten lukijoiden suosikeiksi. Olen pitänyt kaikista edellä mainituista erittäin paljon. Mutta sitten on tämä 50shades. 

Minulla on lähtökohtaisesti suuri into tutustua kirjailmiöihin. Twlightit ahmin nopeasti englanniksi (vaikka 4.osa alkoi olla jo vähän väsynyttä), Nälkäpelien uusia osia en olisi malttanut odottaa, dekkareita lievästi vieroksuvalle Stig Larssonit olivat mainioita. Pottereihin en ole hurahtanut, mutta niitäkin tuli luettua, kuten myös vaikkapa Da Vinci koodi ja Alkemisti.

Jos pitäisi tehdä pika-analyysi kirjailmiöksi nousevasta kirjasta, niin usein kyseessä on laadukkaasti ja vetävästi kirjoitettuja, juonivetoisia kirjoja. Huippusuosituissa romaaneissa löytyy myös syvempi ulottuvuus.  Nälkäpelissä on naivin rakkaustarinan lisäksi yhteiskunnallista kritiikkiä, mitä löytyy myös Larssoneista.  Twilightit kertovat vampyyreista, mutta sen ihmissuhteista voi lukea moniulotteisia jännitteitä.  

Tämän kaiken perusteella olin päätellyt, että 50 Shades of Grey liittyisi tähän samaan kaavaan: laadukkaasti ja vetävästi kirjoitettu (rakkaus)romaani, jossa sitten lisäksi on tätä kohuttua "mammapornoa". Tietysti se pitää lukea!

Yllätys oli suuri kun aloin lukea kustantajalta pyytämättä saatua arvostelukappaletta. Tyylilaji on tökerön toisteinen, suorastaan nolostuttavan höperöä dialogia. Minua ei alkanut siis hävettää kirjan eroottinen luonne vaan sisällön typeryys ja ala-arvoinen kirjoituksen taso. Eihän tämmöistä voi lukea?! En edes jaksanut sinne ensimmäisiin seksikohtauksiin asti (jotka muiden arvioiden perusteella alkavat vasta yli 100sivun jälkeen). 

Muutamia amerikkalaisia sivuja selattuani kirjan suosio näyttää perustuvan siihen, että se piristää lukijoidensa seksielämää. Tämä ei ole syy miksi minä lukisin kirjoja. Reginan lukemisen lopetin kun isosisko muutti pois kotoa ollessani 13-vuotias (vanhempani eivät todella tainneet olla kiinnostuneita siitä mitä lehteä siskoni tilasi?! En muuten surrut kovasti lehden loppumisuutista.)

Kaiken sanotun voi ajatella seksuaalisesti estyneen lukijan selittelyksi. Minä joka tapauksessa vaadin kirjoiltani parempaa. 

Kirjaa on luettu blogeissa jonkin verran (mm. Jenni). Ahmu vertaili kirjaa Twilight-sarjaan. Lisäksi on puolustettu lukijan oikeutta valita itse lukemisensa mieltymyksiensä mukaan. Minä suosittelen lukemaan ainakin kaikki muut ensimmäisessä kappaleessa mainitut kirjat ensin. Jos sen jälkeen 50shades uppoaa, niin antaa mennä vaan.

Osallistuin Into-kustantamon juhliin perjantaina. Kirjabloggaritapaamisessa oli mukana Laura Gustafsson. Gustafsson kertoi jonkun median yrittännen yhdistää häntä 50shadesiin. Ymmärrän kirjailijan loukkaantuimisen, sillä tyhjäpäisen erotiikan kirjoittaminen on ihan eri asia kuin omaäänisen kirjallisuuden. Vaikka siihen kuuluisikin seksiä.

Gustafssonin eroottinen trilleri - kuunnelman ensimmäinen osa ilmestyy tänään Yle Radio 1:llä klo15 (myös areenassa). Pet Shop - aikuisten kauhusadussa rooleissa ovat Hannele Lauri ( Femme Fatale), Alina Tomnikov (Kultakutri) ja Herra Ylppö (Saatana). Kirjailija oli tosin saanut palautetta, ettei käsikirjoitus edusta tilattua lajityyppiä. Luin 1.jakson käsikirjoituksen ja se on kirjailijan tapaan tutun tylyä ja piikittelevän humoristista. Eroottista? No ei. Pikemminkin kauhua ja vähän seksiä. Ei niin minun genrejä, mutta kiinnostuin silti. Erityisesti siksi, että Gustafssonilla vaikuttaa olevan sanottavaa.

meneillään, muutoksia ja tunnustus

Tämä tuli tänään kovin tarpeeseen. Kiitos paljon Leena Lumi! 

Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi. 
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla. 
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi. 
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

En nimiä nyt lempiblogejani vaan ne, jotka tänään ovat ensimmäisenä mielessä.
Kirjojen salainen puutarha
Morren maailma
Järjellä ja tunteella
Kujerruksia
Amman lukuhetki

Minä olen ollut kotiäitinä, eli siis pois omasta virastani pian 1,5vuotta. Aika on mennyt todella nopeasti. Tarkoitukseni oli palata töihin heti vanhempainvapaan päätytyä, mutta jostain löytyi aina piilossa olleet kotiäitigeenit. Nyt näyttää kuitenkin, että uusi elämänvaihe on alkamassa. Se alkaa vain puolittain - eli pysyn kotona (ja niin pysyy lapsikin erinäisin järjestelyin), mutta alan tehdä 50% (etä)työaikaa. Tämä tarkoittaa, että minun kotiäitipäästäni pitäisi löytyä uusia soluja vähän erilaisten ongelmien ratkaisuun. Iso muutos on ollut myös esikoisen koulunaloitus, joka rytmittää arkea hurjasti. Muutokset on aina luopumista jostain, eikä siksi niin helppoja - mutta jos jossain olen hyvä niin kaikenmaailman suunnitelmissa ja lukujärjestyksissä ja aikomuksissa (paljon niistä tosin voi jäädä käytännössä tekemättä).

Tämä kuukausi on ollut paras lukukuukausi sitten äitiysloman. Uskonkin, että lapsen kasvaminen ja arjen tasaantuminen mahdollistaa lukemista paremmin. Yksi syy on tosin myös mies, joka on pitkästä aikaa intoutunut lukijaksi. Leffailtojen sijaan elokuuhun on mahtunut monta lukuiltaa. Kieltämättä syksyn uutuudet ovat innostaneet ahmimaan kirjoja.  Juuri nyt odotan eniten pääseväni lukemaan kehutun Ready Player One:in. Kesken on mm. Jukka-Pekka Palviaisen John Lennonin valkoinen flyygeli, joka vaikuttaa aikas hauskalta.

Maihinnousu ja kirjailijan etiikka

Tänään Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla otsikoissa on jälleen  Riikka Ala-Harjan Maihinnousu romaani. Edellisen sunnuntain huippukehuvaan arvioon tuli toinen näkökulma. Ala-Harjan sisko perheineen kertoo kirjailijan käyttäneen aivan suoraan heidän lapsensa sairastumista syöpään kirjan materiallina (myös aivan konkreettisesti mm. tekstiviestejä, fb-päivityksiä ja sähköposteja). Perhe kysyy tulisiko kirjailijalla olla mitään eettisiä ohjeita, joiden noudattamista valvottaisiin? Voiko lähiperheen tragediaa käyttää luvatta oman kirjansa materiaaliksi? Voiko näin tehdä lapselle?

Minäkin luin Maihinnousun. Se on kiistämättä erittäin hyvä kirja ja kirjailijan paras teos. Mitä ilmeisemmin se on niin hyvä, koska kirjailija tavoittaa tarkasti tunteet siitä, mitä lähipiirissä tapahtuu. Toisaalta myös sairauden kulku, lapsen ikä, harrastukset, vanhempien tuntemukset jne. ovat suoraan tosielämästä. Sillä aikaa kun syöpäsairaan lapsen vanhemmat ja perhe joutuvat elämään jatkuvien hoitojen, pelkojen ja suunnitelmien muutosten keskellä, kirjailija tuottaa heidän hädästään itselleen materiaalia - romaanin, josta riippuvat apuarahat ja toimeentulo.

Tämä on oikeastaan Enkeli-Elisasta heränneen keskustelun vastakohta: siinä kirjailija keksi tarinan, jota väitti todeksi. Vettenterä tuskin voi enää koskaan tulla otetuksi vakavasti kirjailijana. Tässä tapauksessa kirjailija väittää fiktioksi tarinaa, joka on sairauden osalta monessa kohtaa sanasta sanaan dokumentoitua. Hän saa osakseen ylistystä "kansainvälisen tason" romaanin kirjoittamisesta. Tämä on ehdottoman väärin.

Kirjailijalla on oikeus fiktioon, tarinoihin. He tietysti käyttävät kuulemiaan ja näkemiään asioita materiaalina kirjoissaan.Mutta kuinka lähelle, ihmissuhteissa ja ajallisesti, voi luvatta astua? Tapaus ei ole ainutkertainen - HS:n toimittaja on koonnut useamman valituksia herättäneen kirjan. Missään niistä ei ole kuitenkaan ollut aiheena syöpää sairastava lapsi.

Sattumalta muuten Chris Cleaven Gold romaanissa oli leukemiaa sairastava 8-vuotias tyttö. Cleave linkittäää tarinansa vahvasti syöpää sairastavien lasten auttamiseen ja kertoo tekemästään taustatyöstä. Tarjolla on myös tilinumeroita. Maihinnousussa ei ole mitään tällaista. Miksi ei edes voi omistaa kirjaa siskonpojan urheudelle, miksi lopusta ei löydy lastenklinikan tietoja? Omassa vastineessaan Ala-Harja ei myönnä tehneensä mitään väärää.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Yhdysvallat 2011 (suom. 2011)
245s. Siltala

MIKSI?: Tästä puhttiin ilmestymisen aikaan paljon. Kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Päätin palata kasvatustarinaan kohinan laannuttua. Löysin tämän meidän kirjaston uutuuspokkarihyllystä.

LYHYESTI: Tiukkapipo-kiinalaisäiti päättää kasvattaa lapsistaan huippumenestyjiä.

FIILIS: Minusta kirja on loistava. Seuraa perusteluja:

1) Itsekritiikki. Chua pohtii avoimesti sitä kasvatusta, jonka hän on tytöilleen valinnut. Länsimaisesta näkökulmasta linja on pähkähullu: tytöillä on ohjelmaa joka ikiselle päivälle ja tunnille viikossa. Vierailut ystävien luokse eivät onnistu, omia harrastuksia ei valita, eikä kokeista tuoda kotiin kuin kymppejä. Chuaa ei haittaa myöntää käyttäytyneensä tyhmästi, hullusti ja jopa vahingoittavasti äitinä. Hän ajatteli vilpittömästi tekevänsä sitä, mikä on lapsille parasta. Parasta kirjassa on myös kohdat, joissa Chua jo jotain juttua puskiessaan tietää, että nyt menee pieleen, mutta ei voi itselleen mitään. Jälkiviisaus on niin kovin kovin tuttua vanhemmuudessa.

2) Huumori. Nauroin usein, ääneen ja pitkään. "Kuten kaikki aasialaisamerikkalaiset naiset, minäkin halusin kolmenkympin rajapyykin lähestyessä alkaa kirjoittaa eeppistä äiti-tytär-romaania, joka perustuisi väljästi oman sukuni historiaan."

3) Samaistuminen. Minä ajattelen monessa kohtaa juuri kuten Chua. Haluan lapsilleni parasta. Haluan heidän menestyvän. Mutta kovin usein olen aika ihmeissäni siinä miten voisin parhaiten toimia äitinä, jotta niin tapahtuisi. (Länsimaisesti toki haluan lapsieni myös olevan onnellisia ja "löytävän oman tiensä", mutta loppujen lopuksi en usko siinäkään olevani kovin eri linjoilla kirjailijan kanssa.)

4) Vertailu kiinalaisen ja länsimaisen kasvatuksen välillä. Itse ainakin hetkittäin älähtelin, kun kalikka kalahti:  länsimaiset lapset eivät kunnioita vanhempiaan tai länsimaiset vanhemmat ovat lastensa suhteen laiskoja.Tottakai kirjan tarkoitus on provosoida ja kärjistää, mutta kyllä näissä totuuttakin piilee. Sitten taas sellaiset näkökulmat, että lapsi on vanhemmalleen velkaa ja lapsen uskotaan pystyvän menestymään missä tahansa, ovat itselleni kovin vieraita. Tuntui, että tämän lukemisen jälkeen ymmärrän taas paremmin aasialaisia nuoria, joihin olen tutustunut.

Kirjan taphautmat tulee mielestäni myös asettaa kontekstiinsa. Tyttöjä kasvateiin hyvin toimeentulevassa, monin tavoin etuoikeutetussa ja erittäin akateemisessa amerikkalaisperheessa, jossa äidin tausta on kiinalainen. He saivat hyvin ankaran kasvatuksen, mutta eivät kuitenkaan eläneet rakkaudetta jossakin komerossa. Lisäksi heidän isänsa ja monet sukulaiset vaikuttavat varsin täyspäisiltä.

5) Epäonnistumiset. Perfektionistin kirja ei ole täydellinen, varsinkaan sen loppu. (Tai ehkä juuri tarkoituksellinen rosoisuus tekeekin siitä täydellisen?) Kiinalainen kasvatus ei tuota täydellisiä lapsia, kuten ei länsimainenkaan. Lapset ovat erilaisia, mikä sopii toiselle, synnyttää toisessa valtaisan kapinan. Tämäkin on kulttuurista riippumaton fakta. Huipuksi ei soitossa tai urheilussa tulla ilman luontaista lahjakkuutta ja loputonta harjoittelua. Se tarkoittaa usein hyvin rajoittunutta elämää, kasvatustavoista riippumatta.

6) Herättää pohtimaan kasvatusta. Chua on kovin äärimmäinen esimerkki, mutta ihailen silti monessa kohtaa hänen rohkeuttaan - sekä kasvattajana, että tämän kirjan kirjoittajana. Oikeastaan löysin kirjasta paljon yhtymäkohtia myös ns. uskonnolliseen kasvatukseen. Missä menee raja? Kuka saa määrätä miten lapsia tulee kasvattaa? (Lain puitteissa pysyttäessä.) "Hyvä kasvatus" ei ole mikään helppo tai yksinkertainen asia tässä nykytodellisuudessa. Tällaiset erinomaiset kirjat ovat minusta hyvä lisä kasvatuspohdintoihin ja -keskusteluun.

TÄHDET:
+ + + + +
(Sanon taas kerran, että nämä ovat genretähtiä. Omaelämänkerrallisena kasvatuskirjana tämä oli minusta aivan huippu.)

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset Hautajaiset

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset Hautajaiset
Venäjä 1999 (suom. 2002)
186s. Tammi

MIKSI?: Minulla on kovasti intoa ja halua tutustua venäläiseen nykykirjallisuuteen, mutta hanke ei ole edistynyt. Nyt vihdoin tartuin tähän Ulitskajan vanhempaan suomennokseen.

LYHYESTI: Saattohoitoa venäläiseen tapaan 90-luvun New Yorkissa.

FIILIS: Mietin, oliko kirja minulle kuitenkin liian venäläinen? Kirjailija vie lukijan hienosti tunnelmaan: paahteisen kuuma asunto, jossa pärjää parhaiten alasti. Ihmisä tulee ja menee - hissi tuo mukanaan aina uusia yllätyksiä ihmisten muodossa. Amerikanvenäläisten yhteisö on tiivis. Asunnon keskushahmona on vääjämättä kuoleva Alik.

En ehkä silti ymmärtänyt paljoakaan, vaikkei kirjassa toisaalta ollut mitään vaikeaa. Tiedättekö tunteen? Neuvostoliiton kuolema ajoittuu samaan aikaan Alikin kuoleman kanssa, mutta puhuuko kirjailija siis siitä? Hauksinta ovat kirjassa todella nuo hautajaiset ja se, miten amerikassa asuvat venäläiset voivat tarkastella omaa kulttuuriperimäänsä ja maataan hieman ulkopuolelta.

Yksittäisiä hienoja kohtia oli useampia, tämä yksi:
"Tämä maa (Amerikka) vihasi kärsimystä. Se torjui kärsimyksen olemassaolon, salli sen vain yksittäistapauksessa joka vaati välitöntä asiaan puuttumista.(...) Tätä Fiman oli venäläisillä aivoillaan vaikea käsittää. Hänet kasvattanut maa rakasti ja arvosti kärsimystä, jopa sai siitä ravintoa; kärsimykset kasvattivat, tekivät aikuiseksi, viisaammaksi..."

TOISAALLA: Yksi ainoa (?) arvio löytyy blogistaniasta - Marissa ystävällisesti vinkkasi bloginsa perusteelliseen postaukseen. Muista suomennoksista, Naisten valheet ja Medeia ja hänen lapsensa, löytyy ueampia arvioita (linkit vievät Sallan lukupäiväkirjan ja Järjellä tunteella -blogien postauksiin).

TÄHDET:
+ + +

Liisa Seppänen: Surun satuttamat

Liisa Seppänen: Surun satuttamat. Kertomuksia läheisen kuolemasta.
Suomi 2012
181s. Kirjapaja

MIKSI?: Tuttu kirjilija, tuttu aihe.

LYHYESTI: Kuolema on kaikille sama, mutta läheiset se vie aina  tntemattomille teille.

FIILIS: Seppäsen mukana mennään tapaamaan kuoleman kohdanneita, joiden syvimmästä surusta on jo kulunut aikaa. Kirjassa seitsemän eri tilanteissa ja eri ikäisenä läheisensä menettänyttä kertoo matkastaan kuoleman varjossa.  Aika tuo väistämättä aina perspektiiviä - se, mistä ei millään luullut voivansa selvitä lainkaan on väistämättä vienyt jonnekin uuteen. On täytynyt keksiä keinot sanoittaa ja kirjoittaa suru osaksi omaa elämäntarinaansa. Kirjassa välittyy hienosti se, miten erilainen on jokainen kuoleman kohdanneen tarina.

Kuoleman lähellä niin pappi kuin varmaan kaikki muutkin joutuvat peilaamaan omaa elämäänsä suhteessa kuolemaa. Seisotaan sen faktan edessä, että tässä elämässä ei pääse kuolemaa pakoon. Jokaisen kirjan tarinan jälkeen Seppänen viittaa jollain tapaa omaan elämäänsä suhteessa kerrottuun. Pidin valtavasti tämän viisaan naisen pohdituista ja armollisista sanoista.

Kirja ei saarnaa, mutta pitää tiukasti kiinni kristinuskon perustasta, toivosta. Että illan jälkeen tulee uusi aamu,  että suurimmankin surun kanssa voi kulkea eteenpäin, että kuolema ei tarkoita loppua.

TÄHDET:

 + + + +